Otsikossa näkyvällä lauseella alkoi yksi uusimman koiramme-lehden artikkeleista. Luin sen kaikessa rauhassa, ajatuksen kanssa ja se sai minut kirjoittamaan omista kokemuksistani asian suhteen. Kuinka koiratouhut olivat lähellä sanoa hyvästit kaikelle muulle - elämälle johon kuuluu myös koirattomia menoja. Elämälle jossa on muutakin muutakin sisältöä kuin ne koirat.
Kuva - Salla Kuikka
Kuten olen jo toisessa blogissani kertonut, Jimi tuli minulle niihin aikoihin kun olin koulukiusattu ja yksinäinen. Jimi johdatti minut koiraharrastusten ihmeelliseen maailmaan, ihmisten ilmoille ja tiedättehän sen sanonnan "kun sille antaa pikkusormen, se vie koko käden." Tässä vaiheessa voisi sanoa pikemminkin että se vie koko ihmisen. Koiraharrastus sai minusta lujan otteen ja 3 vuotta myöhemmin san toisen koirani, Hekan. Paluuta ei ole. Tämä on se minun juttuni, mutta missä menee raja?
"Harrastuksesi vie sinua mennessään, olet kylläkin todella onnellinen tilanteessa. Sinun kannattaa pohtia tulevaisuutta, harrastuksestasi voisi tulla jopa elämäsi."
Noin sanoi päivähoroskooppini menneellä viikolla. En usko niihin, mutta ihan silkasta kiinnostuksesta käyn silloin tällöin niitä lukemassa ja aloin miettiä tätä kaikkea entistä syvällisemmin. Löysin oman tieni ja oikeat vahvuuteni viime vuoden keväällä ja vasta nyt olen alkanut ymmärtämään, kuinka pyöritin elämääni koirien ehdoilla. Vielä 2-3 vuotta sitten olin työtön ja tottakai silloin oli aikaa vaikka ja mihin. Mutta jo silloinkin olisi pitänyt pitää kiinni muustakin elämästä. Vanhempani jopa vitsailivat, että hankkivat kohta asuntoauton jotta voin asua siellä agilityhallin vieressä. Treenasin, koulutuin, kisasin, esiinnyin, reissasin ympäri Suomea, järjestin yhtä sun toista koiriin liittyää tapahtumaa. Jos jollakin tuttavalla tai sukulaisella oli esim. rippi tai- valmistujaisjuhlia, minua nähtiin niissä hyvin harvoin. Missä olin? No missäpä muuallakaan kuin jossain koirien kanssa.
Asetin itseni toissijaiseksi. Siinä missä koirat kävivät hierojalla tai osteopaatilla ja panostin niiden hyvinvointiin enemmän, unohdin huolehtia itsestäni. Tunsin syyllisyyttä, jos ostin vaikka itselleni uuden takin. Sillä takin hinnalla olisin saanut ilmoitettua Hekan kolmeen agilitystarttiin. Läpsin itseäni vielä vähän lisää, jos jälkikäteen näin että juuri ne radat x olisivat olleet kuin meille tehtyjä. Olisihan se vanha ja kulahtanut takki kestänyt vielä kuukauden. Jos jouduin varaamaan ajan hammaslääkäriin, olin aivan kauhuissani kuinka se kaikki on koirilta pois.
Kuva - Jenny Söderlund
Silmäni alkoivat avautumaan. Viime kevät ja varsinkin viime syksy vahvistivat ajatuksiani, etten halua koirista ammattia enkä myöskään sitä että ne ovat koko elämäni. Kuitenkin edelleen saatan (joskin harvemmin) kokea syyllisyyttä siitä, etten ole omistautunut koiratouhuille 24/7 kuten joskus ennen. On ollut vaikeaa löytää työn ja koiraharrastuksen välille kultaista keskitietä. Tai pikemminkin tasapainoa, mutta se kehittyy koko ajan. Kävin esim.tämän kuun alussa kampaajalla, toissaviikolla teippautin vasemman jalkani ja kuluneen viikon keskiviikkona pääsin hierottavaksi. Enkä ole kokenut siitä huonoa omaatuntoa. Kesäkuussa on tiedossa kahdet valmistujaisjuhlat ja olen vapauttanut ko.viikonlopun täysin koiratouhuista. Ja jos totta puhutaan, ei tunnu yhtään pahalta. Koiraharrastus on minulle edelleen erittäin tärkeä asia, se on osa minua, mutta en vain anna sen enää viedä aikaa muulta elämältä.
Kun tulen töistä kotiin, lähden ensimmäiseksi n.tunnin lenkille Hekan kanssa. Sitä ennen olen töissä syönyt kevyen välipalan, ettei päätä ala särkemään tai tule muuten huono olo. Tiistaisin on viikkovalmennus, 1-2 päivänä viikossa pyrin käymään Hekan kanssa juoksulenkeillä ja päivittäin kaveri pääsee myös kirmaamaan vapaana. Eilen kävimme tekemässä n.vartin mittaiset frisbeetreenit, viime viikonloppuna olimme kisaamassa ja ensi viikollakin on kaikkea kivaa tiedossa. Kaiken tämän lisäksi olen antanut aikaa myös itselleni ja kavereilleni, kävimme mm.shoppailemassa viime torstaina.
"Kun aloin rakastamaan itseäni, lakkasin pihistämästä omaa aikaani." Charlie Chaplin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti