Näin lausuu Antti Tuisku "yritä ymmärtää"-kappaleessaan.
Tunnen olevani sellaisessa pisteessä, että blogiin kirjoittaminen tuntuu jotenkin vieraalta. Paljon olisi kerrottavaa, mutta kun omat ajatukset ovat sekaisin kuin undulaatti jossain betonimyllyssä. Edellinen kirjoitukseni oli vielä jokseenkin positiivissävytteisempi, mutta sen hetken sävystä on tullut roimasti pudotusta alaspäin.
Kuukausi sitten kävimme Jääskelän luontopolulla Sykkeen, Kytön, Tähden ja Sannan kanssa.
Kalenteri tyhjenee koko ajan lisää ja eilen Sagin julkaisema
tiedote vesitti lopulta kaikki tämän vuoden tavoitteet sekä suunnitelmat. Kauden päätavoitteemme, heinäkuussa järjestettävät Games SM-kilpailut, on päätetty perua. Vaikka olin siihen jo henkisesti varautunutkin että näin voi käydä, kyllä se tieto peruuntumisesta aukaisi kyynelkanavat ja veti maton jalkojen alta ties monettako kertaa. Eikä se peruuntuminen rajoitu pelkästään gamesiin vaan myös koko agilityvuoden tärkein tapahtuma, SM-kilpailut, on päätetty perua. Ei sillä, minulla ja Sykkeellä ei olisi ollut vielä minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia päästä sinne. Tässä harmittaakin nimenomaan kanssakilpailijoiden puolesta joilla olisi ollut sinne tulokset hankittuina. Tavallisten kisojen kohtalo on vielä täysin auki, mutta olen jo siihen(kin) varautunut ettei mielelle käy yhtä pahasti kuin mitä eilen. Ensin perutaan kaikki kilpailut toukokuun loppuun saakka, sitten kielletään ihmiskontaktit, evätään valmentautumis -ja kouluttautumismahdollisuudet ja eilen tuli vielä tuo ilmoitus vuoden arvokisojen perumisesta. Koko ajan toistetaan
"pysykää kotona." Minä olen kohta kuukauden tehnyt töitä etänä ja koti on tällä hetkellä työ -makuu -sekä vapaa-ajan viettopaikka. Tämä kaikki on henkisesti todella raskasta. Puhelimet sentään vielä pelaavat ja jonkun verran onkin tullut juteltua ystävien ja muiden tuttavien kanssa.
Tiedän edelleen varsin hyvin, että kukaan meistä ei ole tässä tilanteessa yksin ja kaikki on toissijaista terveyden jälkeen. Se on päivänselvää eikä tarkoitukseni ole yhtään väheksyä sitä. Minulla on kuitenkin todettu mielenterveydellisiä haasteita tästä tilanteesta johtuen eikä asiaa yhtään edesauta se, että huonoja uutisia tulee koko ajan lisää. Olen introvertti persoona ja vaikka kaipaan yksinoloa säännöllisesti, jopa tämä yksinäisyys on minulle liikaa. Minulla on tottakai Heka ja Syke seuranani, mutta ihminen joka eli lähes 18 vuotta yksin ilman kavereita ja lopulta oppi nauttimaan toisten ihmisten seurasta, ei enää viihdykään niin hyvin yksikseen. Eli kyllä minä sallin itselleni sen surun ja harmituksen mitä tämä tilanne on saanut aikaan. Tiedän myös sen, että koirat eivät osaa kaivata kilpailemista, niille riittäisi aivan hyvin pelkkä yhdessä tekeminen meidän kanssa. Kai minä sitten olen kuitenkin sellainen, että tarvitsen jonkun selvän tavoitteen pitääkseni motivaatiota yllä. En tiedä.
Tunnollisena ihmisenä otan tottakai painetta myös meidän kultaakin kalliimmista yhteistyökumppaneista. Oma toimintani kuitenkin painottuu todella vahvasti harrastusten ympärille ja nyt kun niitä ei ole, yritän kuumeisesti miettiä minkälaista sisältöä voisin heille tuottaa. Haluan edelleen olla heille se heidän arvoisensa yhteistyökumppani, joka tuottaa laadukasta sisältöä säännöllisesti.
Aika näyttää miten tästä lopulta selvitään ja kuinka kauan omassa toipumisessa menee. Sami Kuronen kiteytti sen kysymyksen hyvin, mitä olen itsekin omassa tilanteessani pohtinut: "kuinka kauan yksinäinen ihminen jaksaa siirtää ahdistuksensa sivuun ja uskoa parempaan huomiseen?" Aika hyvä ja oleellinen kysymys.
Hiljainen ääni kuitenkin takoo alitajunnassa, että "nyt et luovuta."
