"Joskus pitää menettää jotain, jotta voi nähdä sen mitä on"

Kävimme viime sunnuntaina seurakaverini kanssa katsomassa elokuvan "Aika jonka sain" ja siinä, yhdessä hetkessä sanottua lausetta lainasin tämän blogitekstin otsikkoon.

Minulla mikään elokuva, varsinkaan kotimainen-sellainen, ei ole mennyt niin syvästi ihon alle kuin tämä. Elokuva kertoo Jaanasta, kahden lapsen ravintoloitsija-äidistä jonka vapaa-aika kuluu ratsastuksen parissa. Jaana elää yhdessä karismaattisen, mutta äkkipikaisen miesystävänsä kanssa. Jaanan elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän halvaantuu vakavassa onnettomuudessa. Joskus kuitenkin pysäyttävä onnettomuus on alku uudelle elämälle. Jollekin paremmalle.

Kuva - SporttiRakki

Tuo elokuva laittoi minut ihan tosissaan miettimään omaa tilannettani sekä myös Sykettä. Sitä kaikkea mitä viimeisten puolen vuoden aikana meille on tapahtunut. Vaikka tämä onkin koirieni ja niihin liittyvä blogi, olen se kuitenkin minä joka tämän kaiken sisällön tänne tuotan ja siksi haluan tämän tekstin julkaista. En valitettavasti voi ihan kaikkea tuoda julki vaikka kovasti haluaisinkin mutta tässä oma tilanteeni, kootusti: Kun maaliskuussa siirryimme työpaikkani sisällä etätöihin, olin iloinen edes siitä että vielä tuossa vaiheessa rajoitukset eivät koskeneet harrastuspaikkoja -ja seuroja. Meniköhän peräti päivä tai kaksi, kunnes ne koskivat niitäkin. Yksi asia johti toiseen jne, minä sairastuin. Kunnes toukokuussa rajoituksia alettiin hallitusti purkamaan ja iloitsin, että nyt pääsemme agilityssa jatkamaan siitä mihin maaliskuussa jäimme. Se ilo olikin todella lyhytaikaista kun faskiamanipulaation yhteydessä selvisi, että Sykkeen 0/0-polvet olivat muuttuneet asteikkoon 1/2. Kotiin päästyäni iski shokki. Sitä kesti reilut 2 viikkoa, kunnes toin asian julki. 

Etätyöt jatkuivat, elämä rullasi eteenpäin päivä ja asia kerrallaan. Kunnes väsyin. Yritin kaikesta huolimatta nauttia siitä kaikesta hyvästä mitä meillä oli mutta kun mieli ja keho on jo tarpeeksi runneltu, niitä positiivisia asioita on vaikea nähdä. Sitä ei vaan välitä enää mistään. Kuitenkin minulle läheisten ihmisten tuki, minua hoitaneiden tahojen apu ja teidän seuraajien ihanat viestit, niillä kaikilla ollut ihan järjettömän suuri voimavara. Kiitos teille, ette edes tiedä miten suuri merkitys sillä kaikella on pahimpina hetkinä ollut. Kaikille se ei kuitenkaan ole ollut ok, että olen ollut omasta tilanteestai avoin ja siitä on jopa ärsyynnytty. Minulle kuitenkin sekä somessa, että sen ulkopuolella tärkeimmät arvot ovat avoimuus, rehellisyys ja aitous - hyvinä sekä huonoina aikoina. Jos näyttäisin elämästäni pelkkää positiivista huijaisin sillä paitsi seuraajiani, niin myös itseäni. En olisi silloin aito. 

Nyt kun olen ollut viettämässä kesälomaa, olen käyttänyt siitä pieniä hetkiä oman itseni tutkiskeluun. Pyysin siihen apua taholta, joka on nähnyt minusta osan siitä kehityskaaresta menneiltä vuosilta. Ko.tapaaminen menee heittämällä kuluneen kesän parhaimmaksi. "Ehkä tämä on ollut sellainen pakollinen pysähtyminen, et ole päässyt asioita karkuun ja nyt joudut ne kohtaamaan." Tämä oli se lause, mikä minulle esitettiin ja sen jälkeen jonkin sortin henkinen lukko lähti avautumaan. Sehän on ihan totta. Jos Syke ei olisi sairastunut, olisin vain paennut asioita ja ennen kaikkea, omaa itseäni, koiraharrastusten pariin. Toki tämän pysähtymisen olisin toivonut tapahtuvan mieluummin minun, ei koirani kautta. 

Siinä elokuvassakin Jaanaa hoitava psykologi sanoo: "Kaikki ei ehkä liitykään tuohon tuoliin, tai onnettomuuteen. Voisitsä Jaana ajatella, että sun tulo tänne olisi sun uuden elämän alku?"

Sen tapaamisen jälkeen olen edennyt edelleen asia kerrallaan, mutta konkreettisesti. Muutoksia on jo tapahtunut, mutta muutettavaa riittää vielä. Vaikka jouduin (ainakin toistaiseksi) agilitysta luopumaan, se ei tarkoita etteikö me voitaisi opetella jotain muuta - uudelleen, mutta vähän toisenlaisella tavalla. Tuossa 2 viikkoa sitten ihana Iina tarjosi meille mahdollisuuden käydä kokeilemassa nose workia hänen yksityistunnilla. Sykehän osoittautui todelliseksi nenävirtuoosiksi, joten vähän yli viikon päästä meillä alkaakin peräti 4 viikon mittainen, Iinan nose work-kurssi! Lisäksi lähden kouluttamaan seurakaverini, Riikan, kanssa puoliksi agilityn alkeis/jatkotasoista ryhmää. Ja kyllä tuossa taitaa yksi lainakoirakin odotella...

Arvon testiraati broilerin sydämien kimpussa

Yhteistyössä: Rahula Jyväskylä

Voisin käyttää yhtä aiempaa, julkaisemaani blogitekstiä pohjustuksena tähän liittyen mitä tulee erilaisten treeninamien käyttöön: Sykkeelle sykkii (& maistuu) naudan sydän. Edelleen allekirjoitan kaikki samat ajatukset treeniherkkujen terveellisyydestä, varsinkin jos/kun niitä kuluu huomattavan paljon.

Elokuun testattavaksi tuotteeksi meille valikoitui niin ikään sydämiä, nimittäin broilerin sydämiä. Ihan täysin ennestään tuntemattomasta tuotteesta ei ole kyse, sillä näitä on tullut käytettyä palkkanameina silloin tällöin. Itseasiassa tätä taitaa tulla käytettyä pakastetuotteista treeniherkkuna ylivoimaisesti eniten. Molemmat koirat rakastavat näitä ja broileri on myös proteiininlähteenä sellainen, mitä Heka sietää parhaiten ja jota sille uskaltaa täysin riskittä antaa.

Rahula myy broilerin sydäntä 300 gramman pötkössä, mikä on juuri ihanteellisen kokoinen näin pikkukoirien taloudessa. Yhdestä pötköstä saa reippaasti kahteen treenikerran palkkanamit. Sen sijaan isommalla koiralla menekki on tottakai huomattavasti suurempi. 300 gramman pötkö ei ole kuitenkaan hinnalla pilattu, se maksaa vain 1,95 euroa ja ostaessasi niitä vaikkapa kaksi kappaletta, on sinulla jo 600 gramman edestä broilerin sydäntä hintaan 3,80 euroa. Kun taas erään toisen valmistajan, 500 gramman pötkö maksaa 3,59 euroa ja siinä on kuitenkin tavaraa 100 grammaa vähemmän. Kunhan ihan vaan silkasta mielenkiinnosta laskeskelin ja tutkailin asiaa. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, sydämet ovat todella hyvälaatuista tavaraa - ei roipetta tai riekaletta.

Kypsensin broilerin sydämet samalla tavalla kuin edeltäjänsä, 20-25 minuuttia uunin keskitasolla 200 asteessa ja lopuksi leikkasin ne sopivan kokoisiksi paloiksi sekä pussitin. Tämä ko.pussi on päätynyt parempiin suihin mm.lenkeillä, joiden yhteydessä teen jonkun verran luoksetuloharjoituksia sekä myös nose work-treeneissä missä pääsin käymään Sykkeen kanssa tiistaina. Tästä kerron lisää myöhemmin. Ja koska tähän päivään mennessä en ole yhdellekään koiralleni voinut antaa broilerin sydäntä raakana, Syke sai kunnian toimia koekaniinina kun annoin heitin sen eteen kupillisen tätä herkkua. Mitä luulette kuinka kävi? No, alla oleva video kertokoon loput.

Jos jonkun tuotekehitysidean voisin heittää ilmoille, niin se olisi ehdottomasti tämä: Eräs yritys myy broilerin sydämiä 800 gramman pusseissa, missä ne ovat yksitellen irrotettavissa - eivät yhtenä klönttinä. Sellaisesta olisi huomattavasti helpompi ottaa juuri se haluttu määrä sydämiä sulamaan eikä tarvitsisi kerralla kokoa pötköä sulattaa ja käyttää.

Kesä -ja heinäkuun kootut kuulumiset

On ollut kyllä melkoinen kevät ja kesä ylipäätään. Ensimmäinen kesä sitten vuoden 2010, kun sitä on vietetty jossain ihan muissa merkeissä kuin koirahäppeningeissä. Eipä sillä, ylipäätään koko koulutus -ja kilpailutoiminnan jatkumo on ollut koronan vuoksi yhtä suurta ?-merkkiä. Nyt kun nämä kaikki toiminnot alkoivat taas hallitusti ja tietyin rajoituksin pyörimään, minä olen katsonut sivusta. Vaikka instagramissa sanoinkin että agilityn loppuminen vei tietynlaisen henkisen paineen pois, jäin silti kaipaamaan kaikkia seura -ja treenikavereitani. Sitä omaa yhteisöäni minne kuulun. Lisäksi elämä koiraharrastuksen ulkopuolella on ollut melkoista aaltoliikettä minkä vuoksi oma, henkinen ja fyysinen hyvinvointi, on ollut melkoisella koetuksella.

"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa

Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun

Ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu"

~Janna - Sä et ole hullu~

On hetkiä jolloin vakavissani mietin, että voi kun en enää jonakin aamuna heräisi ollenkaan. Nämä ajatukset kuitenkin väistyvät melko nopeasti, sillä tiedostan minulla olevan elämässäni myös paljon hyvää ja positiivista. Läheiset, erityisesti äiti ja isä, veljeni, koiraharrastuksen kautta läheisiksi tulleet ihmiset sekä tietenkin meille niin rakkaat yhteistyökumppanit. Välillä kuitenkin tunnen itseni epäonnistuneeksi ja mietin, että olen aiheuttanut meidän yhteistyökumppaneille pettymyksen oman sairauteni vuoksi. Tiedän ettei näin ole, mutta kyllä sellainen käy väistämättä mielessä. Meidän yhteistyökumppanit ovat osa meitä, kuin perhettä.

Tekisin mitä vain, että saisin elämäni ennen koronaa takaisin. Hetkittäin pohdin myös sitä, että minkä kuvan itsestäni annan kun toisinaan kerron avoimesti miltä minusta tuntuu "ihmisraunio, negatiivinen myrkyttäjä, ei tuota jaksa seurata..." Se olen kuitenkin minä, aito oma itseni eikä elämä ole glamouria 24/7. Kuitenkin se palaute mitä olen nykyisiltä seuraajiltani ja myös muilta saanut, on ollut 99% pelkkää positiivista. Piirteet mitä sieltä nostetaan esille, ovat aitous, rehellisyys ja ne ovatkin nostaneet luotettavuuteni ihan uudelle tasolle. Yritänkin nyt päivä ja asia kerrallaan ottaa eri hallintanaruista kiinni. Yksi tämän päivän to do-listan asioista on kirjoittaa tänne kootusti, että millainen kesä meillä oikein on ollut.

Ortopedillä käynnin jälkeen ei olla tehty mitään maata mullistavaa. Minä olen kaikesta huolimatta tehnyt töitä koko kesän ja kesäkuussa kävimme PopDogin vapaavuorolla koiratanssitreeneissä. Olen nyt (toistaiseksi) agilityn jäätyä jäihin yrittänyt herättää tätä lajia uudelleen eloon. Melko lyhyessäkin ajassa Syke on oppinut liudan erilaisia perusliikkeitä ja olen jo itseasiassa valinnut meille musiikinkin, sekä aloittanut luonnostelemaan siihen koreografiaa. Toistaiseksi ollaan harjoiteltu vain keskenämme, mutta täytyy miettiä olisiko meille konkreettista hyötyä lähteä kunnon ryhmätreeneihin. Kovasti meitä on jo niihin kosiskeltu.

Olemme viettäneet paljon aikaa mökillä. Heinäkuun toisena viikonloppuna "loisittiin" isäni luona Mäntässä ja toiseksi viimeisellä viikolla pidimme kolmen päivän mittaisen kaupunkiloman Helsingissä. Yövyimme uudessa, Sokos Hotel Triplassa joka meni kyllä heittämällä omalla listallani koiraystävällisten majoitusten kärkeen. Oulun Lapland Hotel pitää edelleen 1.sijaa, mutta kyllä Tripla sijoittuu kirkkaasti toiseksi. Tämän kaiken keskellä olenkin yrittänyt takoa itselleni, että koirat eivät kaipaa kilpailemista lainkaan. Niille riittää vallan mainiosti se yhdessä tekeminen, ne eivät piittaa palkintokorokkeella olemisesta eivätkä arvottele ihmisiä eri lokeroihin. Tämän ajatuksen siivittämänä päätin tarttua tuumasta toimeen sekä lähteä toteuttamaan yhtä unelmaani, mikä on kytenyt mielessäni jo jonkin aikaa. Kerron lisää, kun jotain kerrottavaa on.

Kaikesta huolimatta minä olen Hekan ja Sykkeen silmissä aina se sama Tiina - kaikkine vikoineni. Tätäkin kirjoittaessani istun sohvalla - Heka oikealla ja Syke vasemmalla puolella.