Olen lykännyt tämän blogitekstin kirjoittamista aivan liian monta kertaa ja jos jatkan näin, en saa tätä julkaisukelpoiseksi koskaan. Ehkä se johtuu siitä, että näen kuluneen vuoden kokonaisuudessaan aika kurjana, vaikka syytä iloonkin on ollut.
Jatkoimme tänäkin vuonna agilityssa Julian valmennettavina, mutta vähän väliä olen kärsinyt enemmän tai vähemmän motivaation puutteesta. Itsenäistä treenioikeutta hyödynsin naurettavan vähän ja tuudittauduin siihen ajatukseen, että Heka on jo niin kokenut sekä osaava ettei sen kanssa tarvitse hinkuttamalla hinkuttaa jotakin. Yritin orientoitua kisaamiseen, mutta sekin tuntui sellaiselta väkisin vääntämiseltä ja että oli pakko käydä kokeilemassa ollaanko edes samalla aaltopituudella. Kuin ihmeen kaupalla saatiin toukokuussa Laukaan kisoista hyppärinolla 2.sijalla, mutta siihen se sitten jäikin. Edes meidän ensimmäinen ja viimeinen agirotureissu ei tuntunut sellaiselta "siistiltä" miltä kisareissujen pitäisi tuntua. Radoilla kyllä tsemppasin ja laitoin itseni täysillä likoon, mutta joku palanen puuttui. En tiedä oliko sillä osasyynsä asiassa, että olin reissussa ja kisapaikalla ihan yksin. Välillä olisi ollut kiva rupatella muiden kanssa, mutta minkäs teet. Motivaatio laski kuin lehmän häntä mitä pidemmälle syksy meni, kunnes Kariniemen Sannin valmennuksessa löysin sen puuttuvan palasen. Otin kirjaimellisesti härkää sarvista kiinni ja tein aika isoja päätöksiä meidän harjoittelun suhteen, joista kuulette lisää sitten myöhemmin.
Koirafrisbeen tiimoilta tänä vuonna järjestettiin vain yhdet kilpailut ja koska ne tulivat tähän tietoon olemaan Hekan viimeiset, pois jäämistä en edes harkinnut. Sieltähän me sitten napattiin microkoirien tarkkuusheiton 1.sija, vaikka sää kisapäivänä olikin armoton. Lisäksi esiinnyimme pienellä, mutta tehokkaalla kokoonpanolla maaliskuussa Jyväskylässä ShowlinkPets-messuilla. Kävimme myös edellisellä työpaikallani esiintymässä Valon Polku-nimisessä tapahtumassa, missä kokeilimme ensimmäisen kerran show'n vetämistä pimeässä, ledivalolastut kiinnitettyinä kiekkoihin.
Tapasimme vuoden aikana useita Hekan aktiivisia instagram-seuraajia, mm.Janni Hussin ja Heidi Sohlbergin.
Sitten se alamäki...
Liukastumisia, lähestulkoon uudelleen revennyt kannuskynsi, kahdesti täyttyneet anaalirauhaset, hammasoperaatio, nenäpunkkeja, suolistotulehdus, raju ripuli -ja oksennustauti, hiivatulehdus...
Suurin osa kuluneesta vuodesta koostui juuri noista yläpuolella mainituista asioista, joista kolme vaati nukutuksen. Kun pääsimme hetkellisesti harrastamiseen kiinni, aina tuntui tapahtuvan uudelleen jotakin. Tokihan yksi noista toimenpiteistä tiedettiin jo viime vuoden puolelta, että se on edessä ja se oli tuo hammaskeissi. Kun nyt katson kirjoittamiani ajatuksia tästä vuodesta ja mitä kaikkea meidän olisi ollut realistista tavoitella, koen epäonnistuneeni. Kaikesta huolimatta en ole onnistunut pitämään Hekaa terveenä. Tokikaan koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja kuka sitä nyt tahtoisi vapaaehtoisesti sairastaa. Ehkä siksi se tuntuukin kirvelevän, kun tiedän että Hekalla ikää tulee koko ajan lisää ja haluaisin nauttia sen kanssa täysillä siitä ajasta, mitä meillä yhdessä vielä on. Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi hetkittäin miettinyt missä menee raja.
Klinikalla ravattiin tämän tästä ja joka kerta Heka sai erittäin hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Tiesin, että Heka on AlmaVetissä mitä parhaimmissa käsissä. Jopa tämmöinen (toisinaan hysteerikko)-omistajakin saatiin rauhoiteltua ja vakuuteltua, että kyllä Heka saadaan kuntoon. En voi varmaan koskaan kiittää tarpeeksi Heinolan Suvia tuesta ja kaikista niistä neuvoista sekä ohjeista, joiden avulla Heka alkoi voimaan paremmin. Lisäksi Rantasen Marjo ja Kvistin Päivi olivat kultaakin kalliimpia, kun liukastumisten aiheuttamia vammoja hoidettiin.
Yksi kauan odotettu ja isosti unelmoitu "tavoite" toteutui, kun me todellakin saimme meille uuden laumanjäsenen. Zebec Never Say Never a.k.a Syke, punainen kääpiövillakoiranarttu oli juuri se "piristysruiske" mitä me tarvittiin. En ole katunut hetkeäkään, että odotin pentua näinkin pitkään. Tuntuu, että sain juuri sen mitä halusinkin.
Ihan jo meinasi itku tulla tämän kirjoittamisen aikana. Välillä tulee mieleen asioita mistä en muistanut mainita, mutta meidän sosiaalisen median kanavia seurailleet kyllä tietävät missä on menty ja tehty. Tätä vuotta on jäljellä enää hetki ja sitten voin yliviivata sen pois.
Jatkoimme tänäkin vuonna agilityssa Julian valmennettavina, mutta vähän väliä olen kärsinyt enemmän tai vähemmän motivaation puutteesta. Itsenäistä treenioikeutta hyödynsin naurettavan vähän ja tuudittauduin siihen ajatukseen, että Heka on jo niin kokenut sekä osaava ettei sen kanssa tarvitse hinkuttamalla hinkuttaa jotakin. Yritin orientoitua kisaamiseen, mutta sekin tuntui sellaiselta väkisin vääntämiseltä ja että oli pakko käydä kokeilemassa ollaanko edes samalla aaltopituudella. Kuin ihmeen kaupalla saatiin toukokuussa Laukaan kisoista hyppärinolla 2.sijalla, mutta siihen se sitten jäikin. Edes meidän ensimmäinen ja viimeinen agirotureissu ei tuntunut sellaiselta "siistiltä" miltä kisareissujen pitäisi tuntua. Radoilla kyllä tsemppasin ja laitoin itseni täysillä likoon, mutta joku palanen puuttui. En tiedä oliko sillä osasyynsä asiassa, että olin reissussa ja kisapaikalla ihan yksin. Välillä olisi ollut kiva rupatella muiden kanssa, mutta minkäs teet. Motivaatio laski kuin lehmän häntä mitä pidemmälle syksy meni, kunnes Kariniemen Sannin valmennuksessa löysin sen puuttuvan palasen. Otin kirjaimellisesti härkää sarvista kiinni ja tein aika isoja päätöksiä meidän harjoittelun suhteen, joista kuulette lisää sitten myöhemmin.
Kuva - Pekka Panu
Koirafrisbeen tiimoilta tänä vuonna järjestettiin vain yhdet kilpailut ja koska ne tulivat tähän tietoon olemaan Hekan viimeiset, pois jäämistä en edes harkinnut. Sieltähän me sitten napattiin microkoirien tarkkuusheiton 1.sija, vaikka sää kisapäivänä olikin armoton. Lisäksi esiinnyimme pienellä, mutta tehokkaalla kokoonpanolla maaliskuussa Jyväskylässä ShowlinkPets-messuilla. Kävimme myös edellisellä työpaikallani esiintymässä Valon Polku-nimisessä tapahtumassa, missä kokeilimme ensimmäisen kerran show'n vetämistä pimeässä, ledivalolastut kiinnitettyinä kiekkoihin.
Tapasimme vuoden aikana useita Hekan aktiivisia instagram-seuraajia, mm.Janni Hussin ja Heidi Sohlbergin.
Sitten se alamäki...
Liukastumisia, lähestulkoon uudelleen revennyt kannuskynsi, kahdesti täyttyneet anaalirauhaset, hammasoperaatio, nenäpunkkeja, suolistotulehdus, raju ripuli -ja oksennustauti, hiivatulehdus...
Suurin osa kuluneesta vuodesta koostui juuri noista yläpuolella mainituista asioista, joista kolme vaati nukutuksen. Kun pääsimme hetkellisesti harrastamiseen kiinni, aina tuntui tapahtuvan uudelleen jotakin. Tokihan yksi noista toimenpiteistä tiedettiin jo viime vuoden puolelta, että se on edessä ja se oli tuo hammaskeissi. Kun nyt katson kirjoittamiani ajatuksia tästä vuodesta ja mitä kaikkea meidän olisi ollut realistista tavoitella, koen epäonnistuneeni. Kaikesta huolimatta en ole onnistunut pitämään Hekaa terveenä. Tokikaan koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja kuka sitä nyt tahtoisi vapaaehtoisesti sairastaa. Ehkä siksi se tuntuukin kirvelevän, kun tiedän että Hekalla ikää tulee koko ajan lisää ja haluaisin nauttia sen kanssa täysillä siitä ajasta, mitä meillä yhdessä vielä on. Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi hetkittäin miettinyt missä menee raja.
Klinikalla ravattiin tämän tästä ja joka kerta Heka sai erittäin hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Tiesin, että Heka on AlmaVetissä mitä parhaimmissa käsissä. Jopa tämmöinen (toisinaan hysteerikko)-omistajakin saatiin rauhoiteltua ja vakuuteltua, että kyllä Heka saadaan kuntoon. En voi varmaan koskaan kiittää tarpeeksi Heinolan Suvia tuesta ja kaikista niistä neuvoista sekä ohjeista, joiden avulla Heka alkoi voimaan paremmin. Lisäksi Rantasen Marjo ja Kvistin Päivi olivat kultaakin kalliimpia, kun liukastumisten aiheuttamia vammoja hoidettiin.
Yksi kauan odotettu ja isosti unelmoitu "tavoite" toteutui, kun me todellakin saimme meille uuden laumanjäsenen. Zebec Never Say Never a.k.a Syke, punainen kääpiövillakoiranarttu oli juuri se "piristysruiske" mitä me tarvittiin. En ole katunut hetkeäkään, että odotin pentua näinkin pitkään. Tuntuu, että sain juuri sen mitä halusinkin.
Ihan jo meinasi itku tulla tämän kirjoittamisen aikana. Välillä tulee mieleen asioita mistä en muistanut mainita, mutta meidän sosiaalisen median kanavia seurailleet kyllä tietävät missä on menty ja tehty. Tätä vuotta on jäljellä enää hetki ja sitten voin yliviivata sen pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti