Ne oli katastrofin elkeet...

Ajattelin ensin lykätä tämän kirjoittamista huomiseen, sillä nyt on kaikenlaisia tunteita päällimmäisenä mielessä; Surua ja vihaa suurimmaksi osaksi. Tuskin kuitenkaan muistan ihan kaikkea, joten tehdään tämä nyt sitten oikein kunnon tunnemyrskyssä.

Käytiin Hekan kanssa tänään kisoissa kurvailemassa ja oikeastaan koko ajatus kisoihin ilmoittautumisesta lähti siitä, että nyt oli harvinaista herkkua tarjolla; 3 hyppyrataa 3.luokille. Meille oikea jackpot tässä tilanteessa. Kisajärjestys oli kuitenkin sellainen, että ensimmäisen hyppyradan tuomaroi iltapäivällä Esa Muotka 2 päivän viimeisintä Salme Mujunen. Tuossa ensimmäisen ja kahden viimeisen hyppärin välissä oli yksi agirata, joten ajatus hallilla pyörähtämisestä ensin yhden radan takia ja n. 3 tunnin päästä myöhemmin ei oikein hontsittanut. Jäimme pois Esa Muotkan hyppäriltä ja menimme sitten illalla kahdelle Salme Mujusen radalle.

Kisoihin oli ilmoittautunut ennätyspaljon koiria, puhuttiin oikeasti todella isoista kisoista. Oli työntekijäpulaa ja ihan ymmärrettävästi pelättiin, kuinka kisat saataisiin vietyä läpi vajaalla miehityksellä. Täytyy kuitenkin antaa JATille respectia ja kiitosta siitä, kuinka hyvin järjestelyt pelasivat. Ne pelasivat jopa niin hyvin, että kisat olivat n. 20 minuuttia etuajassa. Kysyin vielä yhdeltä työntekijältä ovatko kisat aikataulussa ja hän totesi, että ovat. No enhän minä osannut arvata, että ne olisivat ajoissa. Jotenkin oli kai väärin olettaa, että ollaan aikataulussa juuri oikein eikä yli tai aetuajassa. Kävin viemässä Hekan häkin halliin, hain sen autosta ja lähdettiin lämppälenkille ja kun tultiin takaisin, iski paniikki; Minikoirien ohjaajat olivat jo tutustumassa rataan! Aikaa oli mennyt n. 2 minuuttia, joten viskaisin Hekan äkkiä häkkiin ja kirmasin rataantutustumiseen. Oli enää 2½ minuuttia aikaa jäljellä ja voitte kuvitella miltä minusta sillä hetkellä tuntui. Uskoin saaneeni radan kutakuinkin päähäni, mutta kun paniikki oli päässyt jo iskemään, niin tasapainoon en itseäni enää saanut. Lähdettiin C-radalle heti kolmansina, joten en ehtinyt Hekaa edes viritellä mitenkään enkä myöskään katsoa muiden suorituksia.

Rata itsessään oli tosi kiva, ihankuin meille tehty. Alun valssikuvio, kepeille lähetys + liike vasten onnistuivat täysin yli odotusten. Olin todella iloinen, että sain Hekan handlattua moisessa hässäkässä, sillä moni treenikaveri oli epäillyt meillä kosahtavan siihen. No mihin meillä sitten kosahti. N.puolessa välissä unohdin linjata Hekaa aidalle, jonka ohi se sitten juoksi ja lopulta hyppäsi väärältä puolelta. Oltaisiin joka tapauksessa hyllytetty, sillä Heka tuli viimeisen suoran putken ohi ja lopussa vielä yksi aita väärältä puolelta. Jos johonkin täytyy tällä radalla olla tyytyväinen, niin ehdottomasti tuohon alkuun. Onneksi pääsin näkemään D-radan alusta loppuun, sillä medit kisasivat ennen minejä ja oli hyvin aikaa katsoa sekä miettiä ohjaustekniikoita. Silti en vain päässyt yli siitä paniikista ja huonosta fiiliksestä, joka oli saanut jo yliotteen. Olin aivan vitivalkoinen ja todella lähellä sitä pistettä, etten käynyt hakemassa kisakirjaa ja heittänyt sitä grilliin tai lähimpään jorpakkoon. Laitoin jo Tiiallekin viestiä, että tästä ei oikeasti tule mitään ja sieltä tuli heti vastaus "beibi sä osaat! anna mennä!" Keräilin itseäni ja ajattelin, että uuteen nousuun vaan. Oli helpommin sanottu kuin tehty. Epävarmuus senkun kasvoi kun päästiin lähtöalueelle ja se yhdistettynä aikaisempaan paniikkiin, olivat saaneet minusta niin kovan otteen ettei tosikaan. Ikinä ei ole näin pahasti päässyt käymään. Heka häilyi jossakin ihmeellisessä viretilassa ja siinä paniikinomaisena annoin sille lähtöluvan liian aikaisin. Rata kosahti jo kolmannelle aidalle, jonka Heka ensin kiersi ja lopulta hyppäsi väärältä puolelta. Tämä rata kuitenkin rullasi jo paljon paremmin kuin ensimmäinen. Toiseksi viimeiseen putkeen ohjasin tosi epäselvästi, minkä vuoksi Heka kielsi, mutta loppusuorasta selviydyttiin mielestäni tosi hyvin.

Tupla HYL. Mitä tuohon nyt voi sanoa? Heti ensimmäisenä. Olin odottanut näitä kisoja tosi paljon ja minulla oli iltapäivällä hyvä fiilis. Tiesin Salmen ratojen olevan meille passeleita ja Tiia oli samaa mieltä. Radat olisivat ihan varmasti sujuneet paremmin, mutta kaikki nuo edellämainitut tapahtumat veivät sen hyvän fiiliksen pois heti alussa. Se katosi kuin taikaiskusta. Hekaa ei voi todellakaan moittia, radoissa ei ollut mitään liian vaikeaa vaan missä oli vika? No minussa ja minun todella huonossa pääkopassa ja surkeassa paineensietokyvyssä. Vihaan itseäni niin paljon ja siitä johtuu tunne, miksi koen olevani vihainen.

Tilanteeseen sopivaa musiikkia:


Miksi olen surullinen? No siksi, että Hekalla olisi rahkeita vaikka mihin, mutta se joutuu kärsimään näin huonosta ohjaajasta. Tuo koira ansaitsee paljon parempaa. Heka ei sikaillut tänään, ei sinkoillut päättömästi minne sattuu niinkuin joskus aikoinaan. Sen kanssa on ihan erilaista tehdä agilitya tänä päivänä kuin aikaisemmin. Voisin sanoa että nyt on päällä jonkin sortin agilitymasennus. Ei huvita treenata, kisata eikä tehdä mitään muutakaan.

Menen kohta nukkumaan tätä pahaa oloa pois. Toivottavasti aamulla ajatukset on edes prosentin verran paremmat. Epäilen kyllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti