Kohta on kulunut vuorokausi siitä, kun Suomen suosituin rap-artisti päätti uransa Lahden mäkimontussa. Itse seurasin keikkaa kotisohvalta käsin - Heka oikeassa ja Syke vasemmassa kainalossa. Vaikken miksikään Cheekin faniksi tunnustaudu, on hänen musiikkinsa ja eritoten osa kappaleiden, voimallisista sanoituksista osunut sekä uponnut myös minuun. Hän todellakin antoi itsestään kaiken viimeiseen kappaleeseen saakka.
Kun on sen 20 vuotta antanut itsestään kaiken ja enemmänkin, ei ole mikään ihme jos takki alkaa tuntumaan tyhjältä. On enää vaikeaa saada mitään uutta ja mullistavaa aikaiseksi. Cheek osasi sammuttaa valot juuri oikeaan aikaan. Suosionsa huipulla. Sinne on hyvä lopettaa. Eilinen keikka sai myös minut pohtimaan meidän yhteistä taivalta Hekan kanssa, joka on kestänyt jo yli 10 vuotta. Siitä inspiroituneena päätin kirjoittaa tämän blogitekstin.
Minun ja Hekan taival on kestänyt yli 10 vuotta. Yhteiseen matkaan on mahtunut niin iloa kuin surua, mutta myös epätoivoa ja epävarmuutta. Kaikki ne hetket ovat kuitenkin kasvattaneet ja opettaneet minua koiranomistajana -ja kouluttajana. Olemme kokeneet ja nähneet yhdessä paljon sellaisia asioita, mistä en olisi koskaan välttämättä uskaltanut edes unelmoida. Koirat ja koiraharrastus ovat osa minua, nyt ja aina. En vaihtaisi hetkeäkään pois. Heka kasvoi rinnallani. Yhdessä me vanhettiin.
Kuva - Salla Kuikka
Kuluneen kesän aikana olen tuntenut niitä samoja tunteita, kuin mitä Jare tunsi uransa lopettamisesta. Takki on alkanut tuntumaan yhä enemmän tyhjemmältä. En ole enää osannut iloita onnistumisista kuten ennen. Älkää käsittäkö tätä väärin. Tottakai olen todella iloinen kaikesta mitä olen saanut Hekan kanssa kokea. Ennen kaikkea koen olevani etuoikeutettu siitä, että vielä 10-vuotiaanakin Heka on hyvässä kunnossa ja se on tehnyt urallaan todella hienoja saavutuksia. En koe olevani mitenkään kilpailuhenkinen ihminen. Sanonkin aina että käyn kisoista hakemassa itselleni treenilistaa. Siksi ne menestyksen hetket ovat tuntuneet minulle itselleni isoilta, henkisiltä onnistumisilta. Heka sen sijaan ei välitä kilpailemisesta tuon taivaallista. Sille riittäisi aivan hyvin yhteinen puuhastelu, ei se tarvitse tai osaa kaivata kilpailemista. Ollaan vaan saavutettu niin paljon.
Itseasiassa moni koiraharrastaja tuntuu odottavan pelonsekaisin tuntein sitä hetkeä, kun sillä once in lifetime-koiralla alkaa kilometrit ns.täyttymään ja harrastusura kallistuu sinne "ehtoon" puolelle. Mitä nyt sitten tapahtuu? Loppuuko elämä siihen? Voiko enää saada toista samanlaista harrastuskumppania rinnalleen? Myönnän, että olen itse pohtinut viimeisen vuoden aikana näitä täysin samoja asioita. Vielä kesän alussa pelkäsin sitä, että minulla ja Hekalla ei ole enää kauan yhteistä aikaa harrastuskentillä jäljellä. Nyt minusta tuntuu enemmän jopa helpottuneelta, samalta kuin miltä Cheekistä tuntui kun hän kertoi lopettavansa. Minun ja Hekan on aika siirtyä syrjään. Ollaan annettu kaikkemme, mutta enempää ei enää ole antaa. Vaikka Heka poistuukin kisakentiltä, ei se tarkoita että kaikki oli tässä ja nyt. Heka on täällä edelleen. Jollain muulla tavalla.
Cheekin termein:
Vielä en tiedä, että missä ja miten tämä saaga saatetaan finaaliin. Mutta se on lähellä. Kun saaga on valmis, ei paremmin voida enää tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti