Kauhunsekaisten tunteiden siivittämä paluu treeneihin

Arvaatteko jo, mikä päivä eilen oli? Treenipäivä tietysti! Sitä oli odotettu sekä innostuneesti, että vähän jopa kauhunsekaisinkin tuntein. Toisaalta oli aivan mielettömän siistiä päästä taas meille rakkaan harrastuksen pariin takaisin, mutta toinen aivopuolisko mietti seuraavanlaisia asioita: "entä jos Heka ei sittenkään ole kunnossa? entä jos rimat tipahtelee taas?" Järkeilin kuitenkin itselleni niin, että Hekan ongelmat eivät johtuneet minkäänlaisista loukkaantumisista, vaan suolistotulehduksesta joka käytännössä jumitti koko koneiston. Koira oli saanut parasta mahdollista hoitoa ja vastannut siihen erittäin hyvin. Sekä Suvi, että Marjo ja Päivi olivat antaneet siunauksen palata takaisin treenaamaan.

Tämä menee ehkä nyt hieman analysoimiseksi, mutta eiliset treenit avasivat omat silmäni lopullisesti sille kuinka kipeä Heka on ollut. Olisi vaan pitänyt ymmärtää se jo paljon aiemmin. Eilinen rataprofiili oli ärsyttävä, tiesin se jo ratapiirroksen saadessani ja en todellakaan ehtinyt sinne, minne olin suunnitellut ehtiväni. Mutta Heka sen sijaan...tämä on se minun tuntema ja ohjaamani koira. Hyppääminen radalla oli vaivatonta ja kevyttä, samoin eteneminen. Rimat eivät lennelleet, vaikka vire oli selvästi korkealla pidemmän breikin jälkeen. Tainakin sanoi, että Heka oli kuin eri koira. Oma itsensä. Jopa itse treenien jälkeen se hölkytteli jäähdyttelylenkillä tuttujen tapojensa mukaisesti. Kotiin päästyämme se leikki tovin jos toisenkin, jonka jälkeen tyyppi tarjosi itseään venyteltäväksi. Rutiineja noudattaen Heka myös kerjäsi iltaruokansa sekä paineli syötyään nukkumaan.

Silti en voi olla ajattelematta sitä, että kuinka paljon tuo suolistotulehdus on vaikuttanut Hekan yleisvointiin ja tekemiseen. Sen vietti on niin kova, että sehän nyt menee vaikka jalka katkenneena. Ihmeteltiin puolin sekä toisin, että miksi ihmeessä niin suoritus ja- hyppyvarma koira alkaakin yhtäkkiä tiputtamaan rimoja ja tuntuu muutenkin todella raskaasti vietävissä olevalta. Onneksi itse ymmärsin varata ajan samantien Marjolle enkä jäänyt odottamaan cst-hoitoa, johon vielä silloin olisi ollut aikaa 1½ viikkoa. Jälleen kerran yritän muistutella itseäni siitä, ettei koira elä menneessä eikä tulevassa. Se elää tässä hetkessä. Heka ei muistele menneitä, sillä on nyt erittäin hyvä olla ja sen mielestä oli maailman siisteintä päästä taas aksaamaan.

Huomenna sitten osallistutaankin Sailan, Mimmin ja Messin PAWC-tukiepiksiin ja päästään hienon asian lisäksi hakemaan hieman kisatuntumaa.