Heihei vuosi 2021 - Tervetuloa 2022

Hyvä näin vuoden ensimmäisen kuukauden loppupuolella havahtua siihen, että jaahas, sille blogillekin pitäisi tehdä jotakin. Lähdin palastellen liikkeelle odottamalla inspiraatiota ja päivitin kalenterin huhtikuun loppuun saakka tuonne sivupalkkiin. Blogin kohtalo on pyörinyt mielessä jälleen kerran ja väkisinkin tulen tämän tästä miettineeksi, että onko aika ajanut blogien ohi ihan oikeasti? Sitten kun menen katsomaan tilastoja, näen että kyllä täällä edelleen lukijoita on riittänyt. Fakta on kuitenkin se, että aktiivisin päivittely omalta osalta tapahtuu edelleen meidän instagram-tilillä ja toisinaan jopa ihan reaaliajassa. Kuitenkin instagramissa tekstimäärä mm.feedjulkaisuissa on rajallinen ja välillä itselläni olisi enemmän asiaa kuin mitä tila siellä riittää.

Ajattelinkin tehdä jatkossa blogin suhteen niin, että kun julkaisen instagramissa jotakin mikä liittyy meidän treeneihin, arkeen, kehonhuoltoon yms eikä tekstitila siellä riitä, tulen kirjoittamaan asiasta tarkemmin tänne näin. Sillä tavalla saan pidettyä blogin edelleen aktiivisena ja on tämä sen verran rakas itselleni, etten koe tarvetta luopua tästä kokonaan.

Vuosi 2021 oli ja meni. Sille vuodelle asetin vain yhden tavoitteen ja se oli tavoite olla lupaamatta yhtään mitään. Siinä todentotta onnistuin ja samaa ohjetta aion noudattaa myös vuonna 2022. Elämä on huomattavasti stressivapaampaa ja rennompaa, ainakin minulle. Vuosi 2021 kuitenkin mullisti meidän elämän, monessakin asiassa. Syke joutui kuin joutuikin lopulta käymään läpi molemmat polvileikkaukset ja osa vuodesta kuluikin niistä toipuessa ja kuntoutuessa. Siinä ihan huomaamatta kun kuntoutin Sykettä erityisesti ensimmäisestä polvileikkauksesta oma mielialani alkoi kohota. Näin jälkikäteen olen miettinyt, että ehkä niiden polvileikkausten syvempi tarkoitus olikin pysäyttää elämä hetkeksi = ihan kaiken osalta. Minun ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin Sykettä, Hekaa ja itseäni. Vaikka koiraharrastus oli ja tulee aina olemaan osa minua, teki hyvää olla kaikesta sivussa vaikka se aluksi kieltämättä hirvitti. Nyt sitten onkin tuntunut sitäkin hienommalta, kun olemme päässeet Sykkeen kanssa palaamaan takaisin harrastuskentille. Aloitimme seuramme itsenäisessä hoopersryhmässä ja treenejä onkin nyt takana ensimmäisen kuukauden verran, kaikki on mennyt oikein hienosti. Vielä ne polvet kuitenkin henkisesti haittaa tämän omistajan pääkoppaa, vaikka mitään syytä huoleen ei enää ole. Nyt pitäisi vain orientoitua siihen, että polvista ja pelosta niihin liittyen voi päästää irti.

Joulukin oli ja meni, sen vietin tänä vuonna perinteistä poiketen koirien kanssa yksin. Varasin nimittäin jo vuosi sitten meille joululoman Lapista, tarkempi lokaatio oli Saariselkä ja tuo reissu ylitti täysin kaikki ennakko-odotukset. Se Lapin hiljaisuus ja rauha on jotain sellaista, mikä pitää jokaisen itse kokea jotta sen voi oikeasti uskoa. Samaten se puhdas lumi ja ilmasto. Iso osa sydämestä jäi sinne sieltä lähtiessä, mutta tulen aivan varmasti palaamaan sinne vielä joskus. Kaikista hauskinta oli se, kun turisteja huvitti suuresti molempien koirien tossut.

Vuosikin vaihtui perinteistä poikkeavissa merkeissä, työn parissa. Olin nimittäin pitämässä Dagsmarkin illallisbuffettia koirille Vantaalla, Clarion Aviapoliksessa happy dog 2021-tapahtumassa. Vuoden vaihtuessa käytiinkin sitten katsomassa miltä näyttää Helsingin ilotulitus - minä ja äitini. Heka ja Syke jäivät hotelliin nukkumaan.

Muutoin vuoden ensimmäinen kuukausi on kulunut pitkälti töiden parissa sekä opetellessa siihen elämään, että minulla on jälleen koira jonka kanssa voin harrastaa. Sekä minun, että Sykkeen kohdalla olemme keskittyneet peruskunnon kohotukseen - Tarja pitää huolen Sykkeen kehonhuollosta ja Sini tämän omistajan. Kalenteri täyttyy pikkuhiljaa lisää, mutta silti mitään kiirettä tässä ei ole missään nimessä tarkoitus pitää. Tammikuu onkin pitkälti koostunut maltillisista treeneistä, uinneista lämminvesialtaassa ja lisäksi Heka ja Syke ovat molemmat käyneet faskiamanipulaatiossa. 

Helmikuussa laitetaan sitten uutta vaihdetta silmään ja seuraavat stepit etenemiselle on kirjattu kansien väliin.

Paluu sorvin ääreen

Koin viime viikolla melkoisen ihmetyksen tutkiessani blogini analytiikkaa. Jostain syystä blogger ei ole enää aikoihin antanut ilmoituksia blogiteksteihin jätetyistä kommenteista. Ennen se ilmoitti ja viimeisen vuoden aikana olen näin ollen olettanut, että aika on ajanut kultaisimpien blogiaikojen ohi. Näin varmasti jollain tasolla onkin, mutta sitä analytiikkaa tutkiessani selvisi, että täällä on peräti 332 kommenttia odottamassa hyväksyntää! Apua! Olen jo vuosia sitten muuttanut blogin kommentoinnin sellaiseksi, että vain varmennettu henkilö voi niitä jättää ja lisäksi kommentit eivät tule suoraan näkyviin, vaan minä itse moderoin ne vastattuani näkyviin.

Suuret pahoittelut teille kaikille, ketkä olette kommentteja jättäneet ja ehkä ihmetelleekin miksi se Tiina ei vastaa. Harmikseni suurin osa viesteistä oli melkoisen ala-arvoisia ja niiden vuoksi olen joutunut tekemään jatkotoimenpiteitä. Jatkossa tarkistan blogikommentit viikottain manuaalisesti ja tästä lähtien lupaan myös vastata.

Kesäloma on nyt lusittu ja olen palannut sorvin ääreen. Loma oli oikeastaan tänä kesänä selvästi lyhyempi työpaikan vaihdoksesta johtuen, mutta en valita. Sain omasta mielestäni nollattua riittävästi ja kaikki sosiaalisen median kanavanikin pidin itseltäni suljettuna useamman päivän ajan. Lomailun ensimmäinen pätkä vietettiin Tampereella. Majoituttiin Sokos Hotelli Villassa. En muista koska olen viimeksi nukkunut katkeamatta yli 9 tunnin yöunia ja siihen päälle vielä lähestulkoon 3 tunnin päiväunia. Se kertoo itselleni siitä, että keho ja mieli eivät ole vielä(kään) tasapainossa ja saa nähdä kuinka kauan tämä parantuminen viime vuodesta oikein vie.

Kotikulmilla ehdittiin pyörähtää oikeastaan yhden mökkivisiitin ja Sykkeen luonnetestin verran, ennen kuin mentiin taas.

Loman toinen puolisko suuntautui Helsinkiin ja siellä yövyimme meidän vakiopaikassa, Sokos Hotelli Triplassa. Laitoin jo meidän instagram-tilille positiivisen asiakaskokemuksen Triplassa yöpymisestä koirien kanssa ja mikä siitä teki niin erityisen. Mutta kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, koirat nauttivat tästä täysin siemauksin. Triplassa toistui sama kaava nukkumisen suhteen kuin Tampereella, kyllä teki aamuisin tiukkaa nousta valmiiseen aamupalapöytään.

Oli oikein ihana loma ja kaikki tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen. Nyt sitä sitten aletaankin valmistautua syksyn töihin ihan kunnolla, joka tulee olemaan meillä Dagsmarkilla todella vauhdikas eikä SporttiRakkikaan sen varjoon tule jäämään. Elokuu tulee koostumaan pitkälti töistä, hooperstreeneistä, tuomaroinneista, äitini kuusikymppisistä, toisesta Helsinkireissusta ja SporttiRakin historian toisesta tiimimiitistä. Tämä ko.tiimimiitti on edessä jo ensi viikonloppuna ja voitte vaan kuvitella, miten fiiliksissä siitä olen oltuani koko kevään sekä alkukesän poissa harrastuskentiltä kuntouttaessani Sykettä. Toki syksyllä on tiedossa myös oikean polven leikkaus, mutta siihen on vielä reippaasti yli kaksi kuukautta aikaa.

"Pakkasin pois entisen. Ovet kiinni, sinne palaa en."

Sykkeen polvileikkausesta on tätä blogitekstiä kirjoittaessani ehtinyt kulumaan 73 päivää ja aika jolloin kaikki rajoitukset poistuvat, häämöttää jo 1½ viikon päässä eli vähiin käy. Syke on kuntoutunut todella hyvin ja täysin tavoiteajassa, joten juuri ennen juhannuksen viettoon vetäytymistä uskallettiin käydä Iinan pitämissä NW-treeneissä! Sykehän ei ollut (olemattomissa villoissaan) pysyä ja ensimmäinen etsintäkierros menikin enemmän ja vähemmän "haahuillessa" ylivireen vuoksi. Toiselle kierrokselle saatiin jo enemmän ajatustakin mukaan, vaikka hieman piti helpottaa hajun löytämistä kun Sykkeen nenä veteli alkuun täysin ohi hajulähteen vierestä. Jo pelkästään se tuntui todella isolta palkinnolta, kun pilkoin treeninameja pussiin ja pakkasin treenireppua. Sitä on oppinut kummasti arvostamaan ihan pieniäkin asioita täysin eri tavalla.

Vähintään yhtä isolta juhlalta tuntui myös juhannus tänä vuonna. Sitä vietimme suomalaiseen tapaan mökillä ja koko sen ajan Syke sai olla hallitusti vapaana tai sitten pitkän hihnan päässä. Heka ei vaan ihan käsitä, että miksi Syke ei vieläkään juokse sen kanssa kilpaa. Toipuminen ja kuntoutus ovat edenneet juuri siinä aikataulussa missä pitääkin. Hetki kun kaikki rajoitukset poistuvat ja jolloin Syke saa taas kirmata vapaana, häämöttää jo 1½ viikon päässä. Vielä pitää kuitenkin sen hetken verran malttaa...

Maanantaina oli edessä tämän viikon ylivoimaisesti jännittävin päivä: Polven kontrolliröntgen. Olin vielä varannut samalle päivälle Sykkeelle ajan faskiamanipulaation ennen röntgeniä, missä Tarja totesi (jälleen) kuntoutumisen edenneen kuten pitääkin eikä Sykkeellä ollut jumeja missään muualla kuin niskassa ja sekin aika pieni-sellainen. Klinikalla Suvikin totesi, että leikatun jalan kunto ja toimintakyky on juuri sellainen kuin pitääkin, mutta minähän en huokaissut helpotuksesta ennen kuin näkisin miltä polvi oikeasti näyttää. Tuo röntgenkuvahan ei olisi ollut edes pakollinen, se oli täysin vapaaehtoinen ja taisi suurempi merkitys olla omistajan mielenrauhan saavuttamisella. 

Yllätyksenä tuli polvessa olevan ruuvin pituus, mutta sanoinkin Juhalle että kerralla vaan kuntoon ja kunnolla. Polvi on luutunut kuten sen tässä vaiheessa pitääkin. Nyt kun olen 100% varma asiasta, olen pystynyt jo hölläämään omassa päässä ollutta, henkisesti kireää vannetta sekä lopettamaan stressaamisen. Me selvittiin tästä. Vasen polvi on nyt tiukasti paikoillaan ja oikean polven luksaatio korjataan vielä myöhemmin tämän vuoden puolella, vaikka se onkin huomattavasti vähemmän paha kuin vasen. En kuitenkaan halua kokea toista samankaltaista tilannetta, missä Syke huutaa kuin teurasporsas polven lähtiessä pois paikoiltaan. Alustavaa leikkausajankohtaa olemme jo Juhan kanssa sopineet, mutta nyt kuitenkin Syke saa elää kesän yli täyttä koiran elämää. 

Kuntoutus toki jatkuu edelleen, vaikka rajoitukset kohta poistuvatkin ja eilen molemmat koirat pääsivätkin Tarjan huomaan lämminvesialtaalle. Tästä kuvasin hieman erilaista videota nähtäväksi, jonka julkaisen vähän myöhemmin. Sykettäkin voi nyt huolella alkaa uittamaan, kun jalka on luutunut. Oli ilahduttavaa kuulla, että Syke käytti leikattua jalkaansa uidessa todella hallitusti eikä yhtään räpiköinyt, vaikka ainekset siihen olisi kyllä olleet. Hekakin oli ihan liekeissä, kuten se nykyään on kun pääsee ko.altaalle uimaan. Ilmeisesti se on lämpimän veden salaisuus.

Hekallekin kuuluu muutoinkin kaikinpuolin hyvää. Se tosin oli (ilmeisesti mökillä ollessaan) saanut niskansa melkoiseen jumiin, sillä oikealle puolelle käännettäessä se reagoi melko voimakkaasti. Heka kävikin juuri juhannuksen alla Tarjan käsiteltävänä, sillä en halunnut jäädä odottamaan pyhien yli. Niskahan sillä todentotta oli kuin olikin jumissa, mutta vaikka Heka itselleni antoi selvää kipureaktiota, Tarjan käsitellessä sitä se vain nautti olostaan. Kuva kertokoon olotilasta loput.

Tähän loppuun voisin vielä täällä bloginkin puolella kertoa sen, että minusta on kesäkuussa tullut osa yhteistyökumppanini, Dagsmark Petfood Oy:n, työyhteisöä. Tarkemmin tästä uutisesta voi lukea meidän ig-tililtä, mutta siihen tuskin tarvitsee kahta sanaa enempää kuinka kiitollinen sekä onnellinen olen tästä mahdollisuudesta ollut. Vastaan asiakas -ja kuluttajaneuvonnasta sekä siinä sivussa jonkin verran myös somessa tapahtuvasta liikehdinnästä. Lisäksi jatkan somevastaavana SporttiRakilla. Viime kesästä en muista juuri mitään kuin sen hirveän itkun, ahdistuksen ja pelon. Vaikka kesä onkin melkolailla työn täytteinen, nyt ihan oikeasti tuntuu kesältä sekä pystyn nauttimaan siitä.

Kuitenkin heinäkuussa häämöttää yksi lomapätkä ja tiedossa on reissailua kotimaassa. Valitsin ajankohdaksi ihan tarkoituksella tuon heinäkuun puolivälin, jotta Syke on varmasti kunnossa eikä mitään rajoituksia enää ole. Sitä ennen on myös SporttiRakin toimesta työreissu toko:n sm:iin, minne Syke lähtee mukaan ja Heka pääsee äitini hoteisiin siksi aikaa.

Ehkä sillä kaikella paskalla lopulta sitten oli tarkoituksensa. Elämä on tässä ja nyt, se kannattelee.

"Joskus pitää menettää jotain, jotta voi nähdä sen mitä on"

Kävimme viime sunnuntaina seurakaverini kanssa katsomassa elokuvan "Aika jonka sain" ja siinä, yhdessä hetkessä sanottua lausetta lainasin tämän blogitekstin otsikkoon.

Minulla mikään elokuva, varsinkaan kotimainen-sellainen, ei ole mennyt niin syvästi ihon alle kuin tämä. Elokuva kertoo Jaanasta, kahden lapsen ravintoloitsija-äidistä jonka vapaa-aika kuluu ratsastuksen parissa. Jaana elää yhdessä karismaattisen, mutta äkkipikaisen miesystävänsä kanssa. Jaanan elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän halvaantuu vakavassa onnettomuudessa. Joskus kuitenkin pysäyttävä onnettomuus on alku uudelle elämälle. Jollekin paremmalle.

Kuva - SporttiRakki

Tuo elokuva laittoi minut ihan tosissaan miettimään omaa tilannettani sekä myös Sykettä. Sitä kaikkea mitä viimeisten puolen vuoden aikana meille on tapahtunut. Vaikka tämä onkin koirieni ja niihin liittyvä blogi, olen se kuitenkin minä joka tämän kaiken sisällön tänne tuotan ja siksi haluan tämän tekstin julkaista. En valitettavasti voi ihan kaikkea tuoda julki vaikka kovasti haluaisinkin mutta tässä oma tilanteeni, kootusti: Kun maaliskuussa siirryimme työpaikkani sisällä etätöihin, olin iloinen edes siitä että vielä tuossa vaiheessa rajoitukset eivät koskeneet harrastuspaikkoja -ja seuroja. Meniköhän peräti päivä tai kaksi, kunnes ne koskivat niitäkin. Yksi asia johti toiseen jne, minä sairastuin. Kunnes toukokuussa rajoituksia alettiin hallitusti purkamaan ja iloitsin, että nyt pääsemme agilityssa jatkamaan siitä mihin maaliskuussa jäimme. Se ilo olikin todella lyhytaikaista kun faskiamanipulaation yhteydessä selvisi, että Sykkeen 0/0-polvet olivat muuttuneet asteikkoon 1/2. Kotiin päästyäni iski shokki. Sitä kesti reilut 2 viikkoa, kunnes toin asian julki. 

Etätyöt jatkuivat, elämä rullasi eteenpäin päivä ja asia kerrallaan. Kunnes väsyin. Yritin kaikesta huolimatta nauttia siitä kaikesta hyvästä mitä meillä oli mutta kun mieli ja keho on jo tarpeeksi runneltu, niitä positiivisia asioita on vaikea nähdä. Sitä ei vaan välitä enää mistään. Kuitenkin minulle läheisten ihmisten tuki, minua hoitaneiden tahojen apu ja teidän seuraajien ihanat viestit, niillä kaikilla ollut ihan järjettömän suuri voimavara. Kiitos teille, ette edes tiedä miten suuri merkitys sillä kaikella on pahimpina hetkinä ollut. Kaikille se ei kuitenkaan ole ollut ok, että olen ollut omasta tilanteestai avoin ja siitä on jopa ärsyynnytty. Minulle kuitenkin sekä somessa, että sen ulkopuolella tärkeimmät arvot ovat avoimuus, rehellisyys ja aitous - hyvinä sekä huonoina aikoina. Jos näyttäisin elämästäni pelkkää positiivista huijaisin sillä paitsi seuraajiani, niin myös itseäni. En olisi silloin aito. 

Nyt kun olen ollut viettämässä kesälomaa, olen käyttänyt siitä pieniä hetkiä oman itseni tutkiskeluun. Pyysin siihen apua taholta, joka on nähnyt minusta osan siitä kehityskaaresta menneiltä vuosilta. Ko.tapaaminen menee heittämällä kuluneen kesän parhaimmaksi. "Ehkä tämä on ollut sellainen pakollinen pysähtyminen, et ole päässyt asioita karkuun ja nyt joudut ne kohtaamaan." Tämä oli se lause, mikä minulle esitettiin ja sen jälkeen jonkin sortin henkinen lukko lähti avautumaan. Sehän on ihan totta. Jos Syke ei olisi sairastunut, olisin vain paennut asioita ja ennen kaikkea, omaa itseäni, koiraharrastusten pariin. Toki tämän pysähtymisen olisin toivonut tapahtuvan mieluummin minun, ei koirani kautta. 

Siinä elokuvassakin Jaanaa hoitava psykologi sanoo: "Kaikki ei ehkä liitykään tuohon tuoliin, tai onnettomuuteen. Voisitsä Jaana ajatella, että sun tulo tänne olisi sun uuden elämän alku?"

Sen tapaamisen jälkeen olen edennyt edelleen asia kerrallaan, mutta konkreettisesti. Muutoksia on jo tapahtunut, mutta muutettavaa riittää vielä. Vaikka jouduin (ainakin toistaiseksi) agilitysta luopumaan, se ei tarkoita etteikö me voitaisi opetella jotain muuta - uudelleen, mutta vähän toisenlaisella tavalla. Tuossa 2 viikkoa sitten ihana Iina tarjosi meille mahdollisuuden käydä kokeilemassa nose workia hänen yksityistunnilla. Sykehän osoittautui todelliseksi nenävirtuoosiksi, joten vähän yli viikon päästä meillä alkaakin peräti 4 viikon mittainen, Iinan nose work-kurssi! Lisäksi lähden kouluttamaan seurakaverini, Riikan, kanssa puoliksi agilityn alkeis/jatkotasoista ryhmää. Ja kyllä tuossa taitaa yksi lainakoirakin odotella...