Soon you'll be shining 'cause we never stopped trying

Tämä on minun kertoma kokemus eläinlääkäripelon kukistamisesta vastaehdollistamisen avulla. Kaikkea näkemääni ja kokemaani on lähes mahdotonta saada tiivistettyä yhteen blogitekstiin, mutta yritän tehdä parhaani.

"Vastaehdollistamisen pohjimmainen tarkoitus on opettaa koiralle uusi käyttäytymistapa johonkin tiettyyn ärsykkeeseen. Eli ärsykkeen (oli se sitten pelottava tai negatiivinen) näkemisestä seuraa niin mukavia asioita, että koiran asenne ärsykkeeseen alkaakin muuttua positiiviseksi. Tämä sitten puolestaan vähentää ärsykkeeseen reagointia."

Hekalla tuo ärsyke oli eläinlääkäri. Se yhdisti välittömästi eläinlääkärin näkemisen ikäviin asioihin. Sille jo pelkkä odotustilassa vietetty aika oli kauhistus. Tämä näkyi mm.jatkuvana tärinänä ja läähätyksenä. Heka usein myös oksensi ja oli ripulilla hetken aikaa eläinlääkärikäyntien jälkeen. 

Suvi & Heka huhtikuussa. Kuva - Annamari Sundgren
Ensimmäisenä tulin miettineeksi, että mikä on tarpeeksi hyvä motivaattori koiralle joka ei oikeastaan koskaan ole liiemmin ollut perso ruualle? Ja jonka pitäisi pystyä syömään niitä nameja klinikalla? Ei ollut muuten mikään helppo homma. Sen namin on oltava jotain niin superia, että koira kykenee voittamaan pelkonsa. Lisäksi tiesin, että ihan alussa Heka olisi mitä todennäköisimmin niin jännittyneessä tilassa, ettei mikään kelpaisi. Näin myös kävi. Kahdella ensimmäisellä kerralla Heka ei kyennyt syömään yhtään mitään. Tällöin vaan hengailimme odotustilassa n.15-20 minuuttia ja kun pahin jännitys oli ohi, lähdettiin pois. Kolmannella kerralla tapahtui kuitenkin läpimurto - Heka pystyi sitten vuoden 2009, syömään klinikan tiloissa. Nameista alkoi tulla sille niin tehokas motivaattori, että ärsykkeen näkeminen alkoi muuttua hitaasti, mutta varmasti positiivisempaan suuntaan. Syöminen selvästi rauhoitti Hekan mielentilaa, siitä tuli varautuneen ja reaktiivisen sijasta selvästi rennompi sekä vastaanottavaisempi. Hekalle alkoi jopa kelpaamaan AlmaVetin oman herkkubaarin antimet, kun aiemmin se kykeni syömään vain omia namejaan, broilerin sydämiä. Ajan kuluessa namit alkoivat kelpaamaan myös muiden antamina. Varsinkin hoitajien, Hennan ja Arjan, tarjoamina. Mieleeni on jäänyt varsinkin se eräs torstaipäivä, kun Arja tarjoili Hekalle nameja herkkubaarista ja tuo koira oli viedä sormetkin mennessään.

Heka huhtikuussa 2017 - "Kaikki namit mulle NYT JA HETI!"

Jo pelkän eläinlääkärin ja hoitajien näkemisestä seurasi mukavia asioita - eli niitä nameja. Kävimme mm.toimenpidehuoneessa istuskelemassa ja joka kerta kun eläinlääkäri tai hoitaja käveli kohti, Heka sai nameja. Samaa kaavaa toistettiin myös odotustilassa. Meillä kävi myös tuuri sen suhteen, että Heka kohtasi eläinlääkärinsä myös muuallakin kuin klinikalla. Kävimme mm.kahdesti Suvin pitämillä koirien ensiapukursseilla ja AlmaVetin tiimi vieraili myös maaliskuussa lemmikkimessuilla, missä me esiinnyttiin Hekan kanssa.

Parhaimmillaan käytiin klinikalla viikottain. Joka ikinen kerta raivasin kalenterista tilaa ja aikaa, että pystyin antamaan tälle projektille kaikkeni. Pyrin lisäksi valitsemaan ajankohdat niin, ettei oltaisi häiriöksi muille potilaille. Kerran tai kaksi taisin kyllä tulla ajatelleeksi, että onko tämä kaiken sen vaivan arvoista? Luovuttaminen ei kuitenkaan käynyt mielessä kertaakaan. Kerran mentiin vähän alamäkeä, kun Heka oli talven aiheuttamista liukastumisista johtuen sen verran kipeä, että kipu hallitsi sen käytöstä sekä mieltä. Vaikka kuinka yritin olla sen tukena, en siinä kovinkaan hyvin onnistunut. Se oli se yksi hetki jolloin mietin, että palataanko tässä takaisin lähtötilanteeseen. Ei palattu. Hekan käytös oli jo tuossa vaiheessa sen verran muuttunut, että päästiin yllättävän helposti jatkamaan siitä mihin jäätiin.

Kahden kuvan vertailukollaasi - Heka (vasemmalla) laseroitavana joulukuussa 2016 sekä oikealla olevassa kuvassa helmikuussa 2017.

Hieman myöhemmin aloin pohtia myös sitä, että löytyisikö klinikalta jokin sellainen asia tms jonka Heka voisi mahdollisesti ajan kanssa yhdistää positiivisiin asioihin. Sellainen löytyikin nopeasti: Laser. Hekaa hoidettiin laserilla liukastumisten vuoksi monia kertoja ja kerta toisensa jälkeen se kävi koko ajan rentoutuneemmaksi. Nykyään tilanne on se, että Heka on laseroinnin aikana puolinukuksissa. Laser kuuluu nykyisin erittäin olennaisena osana Hekan kehonhuoltoon harrastus -ja kilpailukauden aikana.

Ehdottomasti suurimmat voitonhetket, jolloin olen tuntenut onnistumisen tunteita ovat olleet niitä, kun Heka on omasta aloitteestaan lähestynyt niin Suvia, Teppoa, Taijaa kuin myös hoitajiakin. Viimeisin (omin sanoin) oikea jackpot on koettu viimeisen kuukauden aikana. Ja vieläpä kahdesti. Heka on ollut aidosti iloinen Suvin nähdessään ja mennyt tervehtimään häntä oma-aloitteisesti. Se on erittäin ISO asia pienelle koiralle, joka vielä joitakin kuukausia sitten oli sitä mieltä että nyt hän kuolee tänne.

Töitä riittää edelleen mutta melkein uskallan sanoa, että pahimman pelon Heka on jo selättänyt. Olen NIIN onnellinen ja kiitollinen siitä, että löysimme tiemme viime marraskuussa AlmaVetiin ja saimme näin upean tilaisuuden häivyttää Hekan eläinlääkäripelkoa hiljalleen pois. Kiitos koko AlmaVetin tiimille, sanat eivät riitä kuvailemaan kuinka tärkeässä roolissa meidän elämässä olette.

Hyvän mielen koiratreffit

Itseäni on jonkin aikaa enemmän ja vähemmän harmittanut se, kuinka vähän Hekalla noita koirakontakteja oikeasti on. Tokihan meillä on ne tutut ja turvalliset treenikavereiden koiralenkit yms, mutta siellä ne kaikki ovat jo niin tottuneita toistensa seuraan että lähinnä jolkuttelevat menemään omia polkujaan. Haluan ehdottomasti saada Hekalle ennen loppuvuotta mahdollisimman paljon erilaisia koirakontakteja, joten voisin tässä samalla huudella meille lenkki -ja treffiseuraa. Eli jos joku siellä ruudun toisella puolella haluaisi lähteä meidän kanssa vaikka metsälenkille tai jonnekkin juoksuttamaan koiria, ilmianna rohkeasti itsesi. Koirapuistoihin kuitenkin vedän rajan, eli niihin emme lähde. Muuten kyllä lähdetään minne vain ja aikataulut on soviteltavissa. 

Tulevan pentuni kasvattaja pyrkii järjestämään viikottain koiratreffejä, jossa harjoitellaan milloin mitäkin ilman kireää pipoa ja jossa koirat saavat tutustua toisiinsa yms. Sellainen hyvän mielen sosiaalinen tapahtuma, jossa koirat ja ihmiset viettävät aikaa toistensa kanssa. Nuo tapaamiset eivät rajoitu pelkästään villakoiriin, vaan niihin ovat kaikki tervetulleita mukaan.


Heka oli onnensa kukkuloilla, kun se pääsi tutustumaan oman rotunsa edustajiin ja hyvin se kesti pienten pentujen painileikit yms. Treffien ohessa harjoiteltiin näyttelyjuttuja ja muuten vaan turistiin sekä nautittiin ihanasta säästä. Näillä treffeillä pyritään käymään viikottain, jos ne eivät osu agilityn kanssa päällekkäin. Sen verran hyvä fiilis jäi sekä Hekalle, että itselleni.

Monta tekstiä odottaa luonnoksissa, joten täytyy vielä katsoa että missä järjestyksessä ja milloin ne kannattaa jokainen julkaista. Ei varmaan yllätä jos kerron, että työt ovat vieneet suurimman osan ajasta koska näyttötilaisuuskin lähestyy. Jäiks.

Pettymys

Tänään vietetään kaiken kansan kaupunkifestivaalia täällä Jyväskylässä - Yläkaupungin Yötä, joka täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Ko.festivaaleilla esiintyminen on kuulunt minun ja Hekan "perinteisiin" jo vuodesta 2010 lähtien. Olemme esittäneet siellä ihmisille niin koirafrisbeetä, kuin koiratanssiakin ja kerta toisensa jälkeen nämä esitykset ovat olleet erittäin suuren suosion saaneita.

Kun Heka n.1½ kuukautta sitten oppi skeittaamaan, ilmoitin tuottajalle että haluaisin tehdä ohjelmaamme muutoksia tälle vuodelle. Näin jälkikäteen ajateltuna ohjelmamuutos oli enemmän kuin hyvä, sillä eihän Heka ole hammasleikkauksen vuoksi vielä kykeneväinen koppailemaan kiekkoja. Keskustelimme sähköpostin välityksellä, teimme yksissä tuumin muutokset myös esiintymispaikkaan ja sitten vain odoteltiin itse tapahtumaa. Olin tuottajaan jälleen yhteyksissä tämän viikon alussa, sillä Hekan vointi oli vielä silloin iso ?-merkki enkä voinut olla varma, että mikä sen kunto on viikonloppuna. Hekan olo kuitenkin parani ja se on tällä viikolla muuttunut takaisin omaksi itsekseen, joten ilmoitin että kyllä me kykenemme esiintymään. Olisi jo ehkä siinä vaiheessa pitänyt aavistaa jotain, sillä en saanut järjestävältä taholta asiaan minkäänlaista kuittausta. Ajattelin kuitenkin niin, että järjestäjät tuskin istuvat sähköpostiensa äärellä 24/7 kun tapahtuma on vuorokautta vaille valmis alkamaan.


Kun tänään sitten saavuttiin Hekan kanssa yläkaupungille, en löytänyt, saatika tavannut ketään järjestäjää. Meidän esiintymispaikkakin oli täysi mysteeri, sillä yliopiston päärakennuksen edusta oli suurimmaksi osaksi rakennustyömaata. Kun ko.tapahtumaan ilmoittaudutaan esiintyjäksi, siihen lomakkeeseen täytetään kaikki mahdolliset tiedot, mm.tarvittavista äänentoistolaitteista. Minä olin ilmoittanut, että esityksessämme käytetään musiikkia ja näin ollen tarvitsen jonkin siihen tarkoitukseen soveltuvan laitteen. Sellaista en kuitenkaan saanut enkä myöskään saanut ketään puhelimella kiinni asiaa selvittääkseni. Siinä vaiheessa alkoi lähestulkoon itkettämään. Ihmisiä oli kuitenkin jo alkanut kertymään, joten eihän siinä muu auttanut kuin laittaa tanssiksi. En yhtään tiennyt missä kohtaa meidän olisi pitänyt esiintyä ja osa ihmisistä ei nähtävästi edes ymmärtänyt, että meillä on siinä esitys käynnissä. Siitä meni läpi mm.pyöräilijöitä ja Heka oli tämän seurauksena jäädä yhden pyörän alle. Olisin kaivannut edes jonkinlaista tilan rajausta tai sitten järjestyksenvalvojia varmistamaan, ettei kesken meidän esityksen ole mitään läpikulkua.

Olin niin pettynyt ja surullinen siinä vaiheessa ja harkitsin ihan vakavissani toisen esityksen perumista. En siksi, että minua ei olisi huvittanut esiintyä, vaan siksi että minä koin ettei Hekan turvallisuus ole täysin taattu. Entä jos se olisi jäänyt sen pyörän alle? Vedimme toisenkin esityksen läpi ilman musiikkia, sillä siinä vaiheessa en jaksanut enää välittää. Halusin vain nopeasti kotiin. Ihmisiä oli kuitenkin nyt rutkasti enemmän ja he sijoittuvat meidän ympärille siten, että muodostivat sellaisen "muurin" jonka läpi ei päässyt kulkemaan. Siitä olen erittäin onnellinen tällä hetkellä. Pystyimme vetämään toisen esityksemme enemmän turvallisissa olosuhteissa. Lisäksi tiesin, että ihmisiä oli tulossa katsomaan Hekan esitystä enkä siksi kehdannut lähteä mitään perumaan.

Ihmiset tulivat esityksen jälkeen juttelemaan sekä kehumaan, kiitos mieltä lämmittävistä sanoista heille jokaiselle. 

Kotiin päästyäni kävin katsomassa Hekan facebook-sivut ja siellä oli yhdeltä festivaalivieraalta kysymys, että missä me oikein esiinnyimme kun eivät meitä löytäneet. Jälkikäteen onkin selvinnyt, että ohjelmalehdessä meidät oli merkitty esiintymään Mattilanniemen nurmikentälle. Kun taas nettisivuilla oleva tieto pitää paikkansa; Esiinnyimme yliopiston päärakennuksen edustalla. Ohjelmalehdessä oli kuulemani mukaan ollut ajantasalla oleva tieto esityksen sisällöstä, kun taas nettisivuilla on edelleen esittelyteksti koirafrisbeestä. Meidän esiintymispaikasta oli siis liikkunut eri tietoa vähän joka suunnalla ja tämän seurauksena osalta halukkaista oli jäänyt esitykset näkemättä, mikä on todella TODELLA harmillista.

Pääpiirteittäin järjestelyt Yläkaupunin Yö-tapahtumassa ovat meidän osalta sujuneet moitteettomasti, ainoastaan vuonna 2013 tapahtui vähän samankaltainen äksidentti. Nyt päällimmäisinä tunteina velloo sekä suru, että pettymys. Tottakai ainahan sitä sattuu jotain, kun on kyse näinkin isosta tapahtumasta ja se on ihan ymmärrettävää. Aina pitää jotakin parantaa eikä kaikki välttämättä toimi yms. Nyt vaan on sellainen olo, että meidän kohdalla vähän kaikki meni pieleen. Olen alkanut kallistua sille kannalle, että tämä oli meidän viimeinen performanssi Yläkaupungin Yössä. Se on harmi, sillä olen kovasti tykännyt siellä esiintyä ja Hekan esitykset on vuodesta toiseen olleet erittäin suosittuja. 

Että tämmöinen "vuodatus" tähän lauantai-iltaan. Onneksi tuo lätkä ei kiinnosta, johan tässä olisi muuten kaksinverroin harmiteltavaa.

Pikkuhiljaa parempaan päin

Jos huoleen voisi oikeasti kuolla, niin allekirjoittanut olisi kuollut jo aikoja sitten ja monta kertaa. Lisäksi olen maailman huonoin odottamaan kärsivällisesti. Kaikki pitäisi tapahtua nyt ja heti. Hyvin usein se ei kuitenkaan mene niin, joten en tiedä kumpaa tässä on ottanut enemmän koville - Hekaa vai minua. Järki kuitenkin sanoo, että Hekan hammasoperaatiosta on kulunut vasta 4 päivää ja noin isosta toimenpiteestä toipuminen vie oman aikansa. Ne on vaan ne kuuluisat tunteet, jotka heittelehtii laidasta laitaan.

Näihin neljään päivään on kuitenkin mahtunut niin hyviä, kuin huonojakin hetkiä. Ruokahalu on ollut vaihteleva, samoin Hekan käytös. Heka ei oletetusti ymmärrä mikä sitä on vaivannut. Suussa vain tuntuu erilaiselta ja ehkä toisinaan jopa inhottavaltakin. Ilmeisesti tästä johtuen stressi on muistutellut olemassaolostaan aika vahvasti. Hekalla oli lauantaina maha aivan kuralla, mikä varmasti johtui suurimmaksi osaksi valtavasta lääkemäärästä, mutta stressi ihan selvästi pahensi sen oloa entisestään. Heka mm.vaelteli huoneesta toiseen öisin häntä alhaalla ja sunnuntain sekä maanantain välisenä yönä heräsin siihen, kun tajusin keräksi käpertyneen koiran nukkuvan mahaani vasten. Hekahan ei normaalisti edes pyri sänkyyn nukkumaan, mutta nyt tein poikkeuksen. Annoin sen olla siinä ja jatkoimme molemmat tyytyväisinä unia herätyskellon pirinään saakka. Joka tapauksessa Promaxilla ja hyvin sulavalla/miedolla ruokavaliolla tilanne saatiin aika nopeasti rauhoittumaan.


Ehdottomasti vaikeinta Hekalle väittäisin olevan se, ettei se pysty vielä leikkimään entiseen malliin. Sunnuntaina Heka istui lelukorinsa vierellä useammankin kerran ja joka kerta se inisi hiljakseen. Kerro sille siinä sitten, että miksi asiat nyt ovat näin ja se on vain väliaikaista. Pakko kyllä myöntää, ettei tämä ole ollut myöskään minulle mitenkään kovin mukavaa. Olen tottunut näkemään Hekan aina niin iloisena ja leikkisänä. Se oli kuin varjo entisestä eikä yhtään oma itsensä. Melkoinen haaste on ollut myös saada Hekan suu ja siellä olevat leikkaushaavat huuhdeltua. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni hyvin, mutta toisena iltana Heka ulahti sydäntäsärkevästi. Soitin samantien seuraavana päivänä varmuuden vuoksi Evidensiaan kysyäkseni, että onko tämä normaalia vai tarvitseeko huolestua. Sain sieltä hyvät neuvot sekä toimintaohjeet jatkoon ja asiasta ei tarvinnut huolestua, kun Heka kuitenkin syö ja juo ihan normaalisti.


Yllä olevat kuvat on otettu tänään ja viimeisten kahden päivän aikana Hekan vointi on kohentunut huimasti. Päivä päivältä menee koko ajan paremmin, mitä en todellakaan olisi vielä sunnuntaina uskonut. Kiikutin Hekan myös vihdoin ja viimein pesuun, sillä perjantain operaation jäljiltä sen kuono ja osa päätukasta olivat osin veritahrojen peittämät. Pikkuhiljaa sieltä on alkanut tulla takaisin esiin se minun tuntema Heka. Koska leikkiminen ei Hekalta vielä hetkeen onnistu, olen keksinyt toisenlaisia aktiviteetteja sen tilalle. Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi ruveta opettamaan sille takajaloilla steppausta. Ja voi että, miten pienen valkoisen elosalaman silmät loistivat onnesta. Yritän saada sopivassa välissä otettua tuota steppausta videolle, se näyttää nimittäin NIIN hauskalta.

Lauantaina meidän olisi tarkoitus esiintyä Hekan kanssa Yläkaupungin Yössä. Vielä en ole tehnyt lopullista päätöstä siitä, että mennäänkö vai ei. Se riippuu ihan Hekan voinnista, seuraavat päivät ratkaisevat sen. Frisbeetähän emme siellä tule tekemään, vaan tarkoitus olisi laittaa lauta alle sekä skeittailla. Koiran hyvinvointi kuitenkin menee kirkkaasti ja empimättä etusijalle. Mutta katsotaan.

Evidensiassa hammasoperaatiossa

Eilen oli jännittävä päivä. Hekalle oli varattu operointiaika Kirrin Evidensiaan, mistä löytyy Jyvässeudun ainoa, hampaisiin erikoistunut eläinlääkäri; Katja Rajalin. Meidän oma luottoeläinlääkäri, Suvi, katsoi paremmaksi laittaa Hekan lähetepotilaana Katjalle jotta sen suun tilanteen pystyisi arvioimaan sekä hoitamaan erikoiseläinlääkäri. Suvi oli tehnyt Hekalle jo tarvittavat esivalmistelut etukäteen, eli ottanut siitä laajat verinäytteet ja lähettänyt ne eteenpäin Evidensiaan.

Itse operaatio oli heti aamulla kahdeksalta ja Katja oli varannut siihen aikaa yhteensä 3 tuntia. Heka oli aika ihmeissään, kun tultiinkin ihan eri klinikalle eikä vastassa ollut tuttua ja turvallista Suvia eikä hoitajia. Katja oli kuitenkin erittäin hyvin huomioinut Hekan eläinlääkäripelon, sillä esitarkastuksen sekä rauhoitteen Heka sai toimenpidehuoneen ulkopuolella. Ei mennyt kovinkaan kauan, kun valkoinen elosalama kuukahti ja sain olla sen seurana siihen asti, kun sille laitettiin kanyyli. Tämän jälkeen lähdin aamupalalle läheiselle abc:lle, sillä myötätunnosta olin taas vaihteeksi jättänyt syömättä kotona. Katja lupasi soitella, kun Hekan hampaat olisi tarkastettu ja kuvattu, ennenkuin hän lähtee toimenpidettä suorittamaan.

Siinä ei kovinkaan kauan mennyt kun puhelin soi ja Katja kertoi, että ne vähäiset hammaskivet oli poistettu ja suu kuvattu. Missään ei ollut murtumia, ei kasvaimia eikä myöskään juuripaiseita. Ienvetäytymiä sen sijaan oli vähän siellä sun täällä ja etenkin yläleuan M1 ja M2-hampaat molemmilta puolin olivat siinä kunnossa, että ne painoivat isoihin poskihampaisiin ja tuntuivat Hekasta varmasti ahtailta. Hekahan oli jo jonkin aikaa kieltäytynyt haukottelemasta suu kunnolla auki, joten yllätyksenä tämä asia ei tullut. Poistoon vaan. Samalla poistettiin 2 pienempää hammasta edestä, joista toinen niin ikään painoi alaleuan yhtä isoa poskihammasta. Sen ahtauden pystyi näkemään tämmöinen asiasta tietämätönkin ihan kunnolla niistä röntgenkuvista, jotka Katja sitten toimenpiteen jälkeen minulle näytti.

Puhelun jälkeen menikin sitten n.1½ tuntia kun sain tekstiviestin, että voisin lähteä tulemaan takaisin klinikalle. Pakko muuten kehua erikseen järjestelyä, jossa ilmoitetaan omistajalle tekstiviestitse n.20 minuuttia ennen toimenpiteen loppumista, että "voitte lähteä saapumaan klinikalle." Henkilökunta sanoikin, että varsinkin eläinlääkäripelkoiselle eläimelle se on mukavampi herätä omistajan vierestä. Vielä olivat hommat Hekan osalta vähän kesken, joten siinä odotellessa kerkesin vielä hörppäisemään kupillisen kaakaota.

Piilomainontaa

Pääsin vielä ennen Hekan herätystä näkemään mitä suuhun oli tehty ja samalla näin myös ne röntgenkuvat. Löydökset eivät olleet niin hurjia mitä olin odottanut. Harmittaahan se, että vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt Hekan hampaista pitää huolta sekä käyttänyt sitä säännöllisesti eläinlääkärillä, se ei tunnu riittävän. Katja sanoikin, että se on täysin koirakohtaista. Joillekkin ei vain riitä vaikka yrittäisi kuinka hyvin pitää niistä leegoista huolta. Jotkut ovat suustaan alttiimpia hammasongelmille ja Heka on tätä sorttia. Kyllä se on osittain myös rotuvika, villakoira on kärkipäässä hampaisiin liittyvien sairauksien suhteen. Ikävä tosiasia, mutta näin se vaan on.


Ennen kotiinlähtöä Heka sai vielä herätteen sekä nesteytystä. Eilisen illan tuo koira näki pääasiassa vain pieniä vihreitä miehiä, mutta pikkuhiljaa alkoi ruokakin maistumaan. Tänäänkin meno on vain yltynyt. Eniten Hekaa näyttää vaivaavan nielu, joka on selvästi ärtynyt siitä intubaatioputkesta ja ääni on sen seurauksena vähän käheä. Operaatio oli kuitenkin erittäin tärkeä ja aiheellinen, enää ei ole Hekalla kipuja suussa. Nyt mennään sitten reilut 2 viikkoa pehmeällä ruokavaliolla eteenpäin, pidetään hetki treeneistä taukoa ja odotetaan kisojen suhteen, että dopingit poistuvat Hekan elimistöstä. Terveen ja iskussa olevan koiran kanssa on mukavampi lähteä kisaturneelle.

Lämpimät kiitokset Katjalle ja Kirrin Evidensialle vielä kerran tätäkin kautta!

Heka ft. Janni Hussi

Heka tapasi eilen julkisuudesta tutun aktiiviseuraajaansa, ihanan fitnessmallin; Janni Hussin. Janni on seurannut Hekaa instagramissa vuoden 2015 syksystä lähtien ja eilen hänen käydessä täällä Jyväskylässä, meille muotoutui mahdollisuus vihdoin ja viimein tavata hänet.

 

Heka ei kyllä kainostellut sitten niin yhtään. Samantien paineli pusuttelemaan. Kiitokset ihanalle Jannille vielä tätä(kin) kautta! Toivottavasti nähdään jatkossakin joissakin merkeissä.

Mitä noin muuten me ollaan tehty? Heka on ollut työparinani töissä kahteenkin otteeseen pienen ajan sisällä ja treeneissä ollaan käyty sekä ennen, että jälkeen kisojen. Näistä kerron lisää hieman myöhemmin ensi viikolla, kun Heka joutuu ottamaan iisimmin silloin. Huomenna nimittäin kartoitetaan koko suun tilanne hammasröntgenillä ja muutamia legoja sieltä tullaan ottamaan pois. Jos koira ei muualta vanhene, niin suustaan kylläkin. Mutta sen jälkeen rakkaalla elosalamalla on paljon parempi olla ja Suvin sanoin: "On sitten iskussa kesän kisoihin!"

Ihmeitä tapahtuu

Nyt voin sanoa, että kesä on virallisesti täällä vaikka sitä ei säiden puolesta ehkä uskoisi. Meille se kuitenkin tarkoittaa sitä, sillä tänään polkaistiin käyntiin tämän vuoden kilpailukausi.

Torstaina Heka kävi AlmaVetissä hakemassa boostausannoksen laseria viikonlopun kisoja varten. Se on vaan aina yhtä huvittava näky, kuinka Hekaa nykyään alkaa uni painamaan kun sille annetaan laseria. Nytkin pilkki minkä kerkesi ja tassut oli levitä alta.


Kisat olivat sopivasti Laukaassa (eli ei aikaista aamuherätystä) ja olin ilmoittanut Hekan kolmesta radasta kahdelle - B-radalle (agi) sekä C-radalle joka oli hyppäri. Oikeastaan suurimmaksi osaksi Laukaaseen minua veti tuomari, Henri Luomala. Olen aiemminkin kilpaillut Hekan kanssa ko.tuomarin radoilla ja valiokellohan me silloin yhdellä kerralla käynnistettiin. Radat oli tänäänkin oikein mukavia, sopivan vaativia, ei liikaa nenästä kiinni-viemistä ja koirat pääsi myös kivasti luukuttamaankin.

B-radalla Heka veti kirjaimellisesti sokan irti, mutta se oli täysin odotettavissa. Näin käy aina, kun käydään kisaamassa ensimmäisen kerran talven jäljiltä. Oikeastaan mikään ei liiemmin jäänyt harmittamaan, sillä ohjauksellisesti moni muu meille vaikea asia onnistui ja sen fiiliksen siivittämänä oli hyvä lähteä ihan tosimielellä hyppärille.


Hyppäri olikin sitten siihen agilityrataan verrattuna aikamoista kieputusta. Se sisälsi mm.paljon haltuunottoja sekä meille vaikean välistävedon. Ihanneaikakin oli aika tiukka, 34 s, tosin Hekan kanssa ei mikään mahdottomuus jos ohjaaja vain osaa valita reitin oikein. Eniten pisti jännittämään 3.aidalla tehtävä pyöritys. Mietin siihen ensin niistosokkaria, mutta päädyin lopulta pyörittämään ihan perinteisesti. En halunnut ottaa sitä riskiä, etten osaa rytmittää oikein jonka seuraksena Heka olisi saattanut hypätä aidan takaisinpäin väärään suuntaan. Siitä kun päästiin, niin lähti luukutus. Jopa meille vaikea välistäveto onnistui ja tuntuikin aika uskomattomalta, että me tultiin NOLLALLA maaliin ajassa 29,24 s (-4,76 s) ja saatiin napattua sillä 2.sija! Siis vau! Ihan en tämmöistä tulosta osannut odottaa vuoden ensimmäisistä kisoista. Voittajalle hävittiin vain 0,13 sekunttia. Heka olisi saanut vielä nipistetty ainakin 2 sekunttia ajasta pois, sillä radan loppuosuudella tyrkkäsin sen aika rajusti takaakiertoon ja Heka lähti ihan oletettavasti lukemaan keppejä. Se kuitenkin tuli takaisin sieltä nopeasti, mutta siinä paloi sitä ylimääräistä aikaa.

Vaan mitäpä tuosta. Tämä oli meille oikea hyvän mielen nolla. Omat ohjausvalinnat piti alusta loppuun saakka, Heka latasi ihan täysillä mutta pysyi silti näpeissä ja mikä tärkeintä - kaveri liikkui entiseen malliinsa. Me lähdimme näihin kisoihin nauttimaan sekä pitämään kivaa sen surkean talven jälkeen. Se tavoite saavutettiin ja saatiin vielä nollakin bonuksena.

Parasta on kun saa mennä TÄYSIÄ

Ei uskoisi, että vielä n.2½ kuukautta sitten oli pakko laittaa jäitä hattuun ja pistää pidemmät rataharjoitukset tauolle. Silloin tuskailin talven surkeutta ja kuinka se asetti Hekalle monia haasteita ja vastoinkäymisiäkin. Minulle itselleni tämä aiheutti tietysti paljon huolta sekä murhetta. Harjoittelua oli pakko rajoittaa, ettei koira satuta itseään enempää.

Se kaikki tietysti harmitti (eniten tietysti Hekan loukkaantumiset), mutta kahden edellisviikon treenien jälkeen en ole katunut tuota päätöstä hetkeäkään. Keskityttiin noiden kahden kuukauden aikana enemmän mm.hyppytekniikkaan, kontaktien vahvistamiseen sekä yleisesti vireen hallintaan. Nyt kun se surkea talvi on takana ja on päästy liikkumaan siten miten on totuttu, työn tulokset näkyvät kokonaisia ratoja tehdessä. Ja me ollaan päästy menemään oikeasti täysiä! Enää ei tarvitse hiljentää, nyt annetaan palaa.


Kartturi tosin näkee lähes koko ajan pelkästään koiran peräpeilin, kyllä huomaa että noinkin lyhyen tauon jälkeen voi oma tatsi olla "hieman hukassa." Mutta aivan sama, se kyllä korjaantuu. Yllä oleva videopätkä on kuvattu meidän viimeisimmistä treeneistä. Hekan kanssa tuli huomattua sellainen veikeä asia, että kuinka nopeasti se oikeasti oppii radan ulkoa. Ensimmäisellä kierroksella sain sitä paremmin hallittua, kun taas sitten toisella Heka tiesi minne mennään ja yritäppä siinä sitten pitää jotain rotia yllä. Onneksi kisoissa radat on erilaisia, olisi suoraan kauhistus vetää kahta samanlaista rataa peräkkäin putkeen.


Tällä viikolla sain taas pitkästä aikaa postia Waldogsilta. Paitadesigneria on uudistettu siinä määrin, että nyt siellä pystyy itse valitsemaan mahdollisen kuvan/kuvion sekä tekstin paikan ja mikä parasta - sen tekstin pystyy suunnittelemaan itse. Olen jo pitkään ihaillut sellaisia paitoja, jossa mahdollinen teksti on selkäpuolella, ihan siellä alareunassa ja kuva sitten ylempänä lapaluiden päällä. Kiitos Waldogsin, nyt minulla on sellainen paita.