Heti ensimmäiseksi "muutama" sananen blogin tulevaisuudesta.
Olen miettinyt tämän blogin kohtaloa, että mitä sen kanssa teen. Jotenkin tuntuu, että se kaikista kuumin blogibuumien aika on jo ohi mutta kyllä niitä edelleen käytetään aktiivisesti esim. yrityksissä asiantuntijapostauksia varten. Aloitin bloggaamisen aikoinaan ensimmäisten joukossa, joten koen ikään kuin kasvaneeni tämän blogin sen kehittymisen mukana. Tuntuisi jotenkin kurjalta heittää lähes 14 vuoden hyvä työ hukkaan, sillä täältähän se minun vaikuttajaura on aikoinaan lähtenyt liikkeelle. Lisäksi täällä on paljon postauksia joita haetaan jopa vuosienkin takaa ja melko usein myös instagramissa kun joku lähestyy minua yksityisviestillä, hän kertoo löytäneensä blogini.
Olenkin päättänyt jatkaa bloggaamista, ainakin toistaiseksi mutta päivitystahti tulee olemaan varmasti väljempi. Eihän siinä varsinaisesti ole mitään oikeaa ja väärää sinällään päivittääkö kerran vai kahdesti viikossa tai vaikka joka toinen viikko. Välillä on ajanjaksoja jolloin asiaa on enemmän ja hetkittäin on sitten hiljaisempaa. En kuitenkaan koe blogiin kirjoittamista enää ns. pakkopullana kuin mitä vaikkapa vuoden vaihtuessa, päinvastoin. Tämä on minulle myös loistava paikka purkaa omia ajatuksiani, fiiliksiäni sekä arkeani Hekan ja Sykkeen kanssa päiväkirjamaisella tyylillä. Nykään ja edelleen, se kaikista aktiivisin kanava meillä on instagram mutta kuten olen jo aiemmin todennut, kaikki meidän seuraajat eivät sitä käytä ja haluan tarjota jokaiselle mahdollisuuden olla meidän menossa mukana. Näin.
Yksi "uudistus" minkä ajattelin nyt samantien laittaa käytäntöön, on kokeilla aina kuukauden vaihtuessa tämmöistä kuluneen kuukauden yhteiskuulumispostausta. Käytännössä kertoilen tiivistetysti mitä meille kuuluu, tapahtuiko mitään erityistä tai onko jotain spesiaalia tulossa yms. No tuskin mitään kovin ultimaattisen spesiaalia on lähiaikoina odotettavissa, sillä kirjasin juuri koiraharrastajan vuosikalenteriin mietemerkinnän "korona, ota tost!" ja keskisormi perään. Kuten moni on jo varmaan median uutisoinnista huomannut, meidän kotikaupunki nousi hetkessä otsikoihin ja tautitilanne räjähti täällä kirjaimellisesti käsiin. Sen enempää en halua asiaa puida saatika ottaa siihen kantaan, mutta kyllä se pistää harmittamaan kun toisten huolimattomuudesta joutuvat nyt kaikki maksamaan. No, ehkä tästä nyt sitten opitaan kantapään kautta. Olin juuri päässyt vauhtiin oman agilityryhmäni kouluttamisessa, kunnes Jyväskylän kaupunki joutui ottamaan pahentuneen tilanteen vuoksi koviakin rajoituskeinoja käyttöön ja yksi niistä vaikuttaa myös meidän seuran ryhmätoimintaan = ohjatut ryhmät keskeytetään kahdeksi viikoksi. Kuitenkin meidän halli pysyy tilanteesta huolimatta auki ja siellä saa tietyin rajoituksin käydä omatoimisesti harjoittelemassa. Itsellänihän tämä ei sinällään maata mullista, sillä treenaan pääosin itsekseni enkä ole omistanut ryhmäpaikkaa kohta lähes vuoteen. Sen sijaan minua harmittaa juuri kouluttamani ryhmän puolesta. Kaksi viikkoa on todella lyhyt aika, mutta pahoin pelkään että ei se siihen kahteen viikkoon tule jäämään. Nyt täytyykin suunnitella ryhmäläisille sellaisia treenejä, mitä he pystyvät omatoimisesti käydä hallilla niitä tekemässä.
Hoopersrintamalle kuuluu erittäin hyvää. Käymme vähintään kerran viikossa hallilla harjoittelemassa, mutta ko.laji on helppo siirtää tarvittaessa vaikka ulos koska esteet on kevyitä ja menevät helposti auton takaluukkuun. Viime viikolla esittelin Sykkeelle yhden Hoopersin este-elementeistä, portin, mitä se ei ole vielä tähän mennessä nähnyt. Ensin toki harjoiteltiin sitä yksittäisenä elementtinä, mutta aika nopeasti sen sai siirrettyä osaksi kokonaisuutta. Sykettä ei tunnu haittaavan kiertääkö se tynnyreitä vai portteja. Lämmin kiitos esteiden käytön mahdollistamisesta kuuluu jälleen (#mimminmessissä) Sailalle, jonka käsialaa myös videolla näkyvä portti on.
Heka sen sijaan säikäytti puolessa välissä tammikuuta vaihteeksi taas ihan kunnolla ollessani äidilläni hoidossa Sykkeen hooperstreenien ajan. Kun menin hakemaan sitä, Heka tuli innostuksissaan huonosti sohvalta alas, jolloin takajalat levisivät alta ja oikea jalka jäi tämän seurauksena vähän huonosti rungon alle. Päivän ja kahden jälkeen näytti ettei mitään pahempaa tapahtunut, mutta kolmantena päivänä koko koira oli kiero kuin katkarapu, selvästi kipeä eikä ruokakaan tahtonut maistua. Hälytyskellot alkoivat soida ja Hekalle järjestyikin jo samalle viikolle aika Tarjan faskiamanipulaatioon Aquabarksille. Olisin ehdottomasti vienyt sen saamaan ensiapua AlmaVetille, mutta siellä on laserlaitteen kanssa pientä krenkkaa ja näin ollen piti itse yrittää lievittää koiran oloa käsittelyyn saakka ja tähän sainkin meidän eläinlääkäriltä, Suvilta, todella hyvät ohjeet.
Olihan siinä tekemistä, liiaksikin ja Tarja käsitteli Hekaa lähes 1½ tuntia. Ihan tarkkaan en muista mitä kaikkea Hekasta löytyi, mutta kaikenlaista ja itse keskityin aikalailla seuraamaan koiran tunnetilaa hoidon aikana. Käsittelyn päätyttyä autoon hoippui kuin humalassa oleva koira ja koko loppupäivän Heka vetikin antaumuksella hirsiä. Millä ihmeellä tämän tyypin päähän saisi iskostettua, ettei kroppa enää pysy mielen vauhdissa joka vie sitä tuollaisissa parkourliikkeissä ihan 6-0?!
Tämän jälkeen Heka on kuitenkin voinut hyvin ja olen saanut estettyä pahimmat voltit ja nykäisyt. Hekan siis annetaan liikkua ja mennä kuten tähänkin asti, mutta nämä tämmöiset äkkiliikkeet sekä nytkähdykset ollaan karsittu olemattomiin. On muuten helpommin sanottu kuin tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti