Synkissä vesissä (ja ajatuksissa)

Vielä lauantaina 16.pvä toukokuuta ajattelin, että ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Näin jälkiviisana voin vaan todeta, että olisi kannattanut olla sittenkin ihan hiljaa. Onhan tässä maaliskuun puolivälistä lähtien ollut tasapainoilemista koronasta aiheutuneiden poikkeusolojen vuoksi. Kuitenkin tällä hetkellä korona on minulle se murheista pienin. Nimittäin kaksi päivää sen jälkeen, kun julkaisin tänne tekstin "ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu", kaikki todellakin muuttui. Ei kuitenkaan millään iloisella tavalla, päinvastoin.

Olin varannut molemmille koirille peräkkäiset ajat Tarjan faskiamanipulaatioon maanantai-illalle 18.5. jolloin maailma tuntui tipahtavan niskaan. Hekalla oli kaikki onneksi kunnossa ja Sykkeelläkin siihen saakka, kunnes Tarja alkoi käsitellä sen polvia. Muistan Tarjan ilmeen kun hän kysyi: "onko Sykkeeltä koskaan tutkittu polvia?" johon minä vastasin: "on, ne on nollat" ja jonka perään Tarja sitten sanoi: "eivät ole enää." Siinä vaiheessa mielessä pyöri pelkästään se, että tämä ei voi olla totta. Tämä ei vaan voi olla totta. Mutta totta se kuitenkin oli, jopa minä näin kuinka Sykkeen molemmat polvet luksoituvat ja Tarjan oma arvio antoi olettaa vasemman polven olevan astetta 2 ja oikean 1. Tarja kehoitti varaamaan Suville ajan, jotta hän voisi eläinlääkärinä antaa polvista oman arvionsa. Kaksi päivää faskiamanipulaation jälkeen Syke oli Suvin tutkittavana klinikalla ja siellä selvisi, että Tarja oli arvioinut molempien polvien luksaatioasteen ihan oikein. Vasen 2 ja oikea 1.

Kaikista oudointahan koko tapauksessa on se, että Syke ei ole oireillut polviaan mitenkään. Ei edes faskiamanipulaation jälkeen. Syke ei ole kipeä, se ei pompota takajalkojaan, se ei onnu, portaatkin se kävelee kaikkia jalkoja ojentaen, hyppii, pomppii, liikkuu ja juoksee tavalliseen tapaansa. Syke on muutenkin keholtaan todella tasapainoinen, ryhdikäs ja lihaksikas. Siksi tätä on niin vaikea uskoa.

Suvi antoi oman näkemyksensä Sykkeen tilanteesta häneltä tuli kehotus käydä vielä kääntymässä Tampereella ortopedillä, Juha Kallion vastaanotolla joka osaisi varmasti kertoa parhaiten millainen tulevaisuus Sykettä odottaa. Saimme ajan tälle päivälle.

Sykkeellä ei (vielä) ole polvissa minkäänlaisia vaurioita ja Juhan mukaan molemmille polville riittäisi pelkkä etuharjanteen siirto. Päässä on pyörinyt vain yksi kysymys: Miksi? Mitä pahaa minä olen tehnyt, että Syke saa tämmöistä p***aa osakseen? Onko tämä rangaistus jostakin? Pahalta on tuntunut myös se, että agility on provosoinut molempiin polviin polvilumpion luksaation. Kyse on siis traumaattisesta patellaluksaatiosta. Olisiko tämä voinut jäädä tapahtumatta ilman agilitya? En anna sitä itselleni ikinä anteeksi jos näin on. 

Minulle olisi hyvin riittänyt se, että agility jää harrastuksista pois. Tärkeintähän kaikista on kuitenkin se, että koira kykenee elämään tervettä, elämisen arvoista elämää. Minun harrastushaluni eivät koskaan mene koirieni terveyden edelle. Toivoin niin kovasti, että minulle olisi sanottu Sykkeen pärjäävän polviensa kanssa perusarjessa jonkun kevyemmän harrastuksen parissa. Tai kyllä se pärjäisikin, mutta ajan kuluessa riski tulehdusmuutoksille ja nivelrikon syntymiselle olisi melko iso. Olen ihan sekaisin omien ajatusteni kanssa, etten kykene miettimään kokonaisuutta selkeästi. Juhannuksena olin pitkästä aikaa iloinen, kun harjoiteltiin Sykkeen kanssa mökillä meidän tulevasta koiratanssikoreografiasta keskiosaa. Se ilo oli hyvin lyhytaikainen. Voisiko joku herättää tästä painajaisesta ja sanoa, että tätä ei ole oikeasti koskaan tapahtunut? Olen tottakai keskustellut asiasta monia kertoja Sykkeen kasvattajan kanssa ja tämä on myös hänelle yhtä iso järkytys kuin minulle. Hän on aivan ihanasti myötäelänyt tilannetta kanssani sekä antanut kaiken tukensa sille mitä ikinä päätänkin tehdä.

Semmoista siis tänne. Halusin kirjoittaa tämän siksi, että olen somessa sekä sen ulkopuolella avoin ja rehellinen. Kerron hieman myöhemmin ajatuksiani tästä tilanteesta lisää, nyt en jaksa.