Lähdettiin eilen ralleja pakoon Orivedelle eikä ollut edes ruuhkaista. Oikeastaan suurin ja painavin syy sinne lähtöön oli Helinin Jarin 3 rataa 3.luokille. Kisakirje julkaistiin tiistaina ja ensimmäinen tunne oli pettymys, Jari oli joutunut perumaan tuomarointinsa ja hänen tilalleen tuli Anne Viitanen. Pieni flashback tässä vaiheessa; Olen kisannut Annen radoilla vuonna 2013 ja silloin säikähdin hänen ratojensa haasteellisuutta, oli nimittäin lähellä etten omalla liikkeelläni onnistunut runnomaan Hekaa alleni. Siitä lähtien olen sivusilmällä seurannut hänen ratojaan ja tein päätöksen olla menemättä niille. Että mitä nyt sitten? Vielä perjantainakin, päivää ennen kisoja, olin vahvasti sitä mieltä ettei lähdetä ollenkaan. Kuitenkin treenikaverien sanat saivat minut tarttumaan härkää sarvista. Vuonna 2013 olin vielä kokematon 3.luokan ohjaaja, miksi en siis lähtisi kokeilemaan olenko kehittynyt? Lisäksi ensimmäisen radan tuomaroisi Johanna Wutrich. Suunnitelma olikin se, että Johannan radan kävisimme juoksemassa ja kun Viitasen rataa aletaan rakentamaan, en epäröisi hetkeäkään viheltää peliä poikki meidän osalta jos tilanne näyttäisi siltä. Näillä lähdettiin liikenteeseen.
Kisat järjestettiin jäähallin viereisellä kivituhkakentällä ja enpä ollut taas vaihteeksi tullut miettineeksi sitä tosiasiaa, että nyt ei ole hetkeen satanut ja näin ollen sitä kirottua irtohiekkaa oli pitkin kenttää. Heka liukastelikin ensimmäisellä radalla ihan huolella, koira mm.takertui keppeihin kun se ei päässyt liikkumaan sillä nopeudella mihin on tottunut. 4.viimeiselle esteelle päädyin tekemään pakkovalssin, jotta saisin koiran varmasti kääntymään mutta näin jälkikäteen se on kaduttanut. Olisi pitänyt tietää, että liukkaalla alustalla on kohtuutonta saada Hekan kaltainen, nopea koira, reagoimaan siihen. Koira ei saanut jarruttettua ja kun se viime hetkellä siihen reagoi, oli se jo ponnistanut ja näin ollen rima tuli alas.
Jäähdyttelylenkiltä tullessani oli Annen ensimmäistä rataa jo ruvettu rakentamaan, joten ei kuin sinne reunalle katsomaan miltä näyttää. Kun Anne mittasi rataa mittapyörän kanssa, jonnekkin alitajuntaan alkoi hiipiä ajatus ettei tämä niin pahalta näytä. Rataantutustumisessa se tunne vain kasvoi ja hiljaa mielessäni sanoin itselleni, että tämä on kuin tehty minulle ja Hekalle. Päätin startata. Selvittiin alun kieputuksista hyvin eikä Heka enää liukastellut yhtä pahasti. Tuntui koko ajan, että rata on reilu koiraa ajatellen. Puomilta ja A:lta molemmilta femma (tosin A:lla itse näin kun Heka koski kontaktipintaan, mutta mitäpä tuosta) ja yhdeltä putkelta kielto. Maaliin tultiin 15 vp:llä. Mitä me oltiin juuri tehty?! Juostu Viitasen radalla, josta saatiin vielä tulokskin! Vaikkakin 15, mutta tulos. TULOS!
Sekä minä, että Heka alettiin saada pikkuhiljaa tatsista kiinni ja viimeiselle radalle, joka oli hyppäri, lähdettiin asenteella. Se näytti tältä.
Pari pientä aivopieruahan tuollekin radalle mahtui ja 3.putkesta ulos tullessa meinaa kentän liukkaus tehdä taas Hekalle temput. Ajattelin jo hetken, että pituuden ohi se tulee, mutta eipä tullutkaan. Kyllähän tuolla linjat vähän tuppaa valumaan ja niissä paloi aikaa, mutta koira teki tuolla pohjalla parhaansa mihin se pystyi. Tulos 10 ja vasta kisojen jälkeen tajusin, että me oikeasti tehtiin molemmilta Viitasen radoilta tulokset, tuomarin, jonka ratoja olen pelännyt nämä 3 vuotta. Nämä radat oli kuin Hekalle tehtyjä, tuntui hienolta onnistua ja vieläkin mahtavamman tästä tunteesta tekee se, että olen itse oikeasti kehittynyt ohjaajana. Ero on huomattava. Uskalsin mennä Viitasen radoillaeja vielä todistin itselleni, että kyllä me osataan ja pystytään. Tämän voimalla on hyvä jatkaa kohti seuraavia kisoja, Viitasen radoille of course.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti