Blogin tulevaisuus kera tammikuun kuulumisten

Heti ensimmäiseksi "muutama" sananen blogin tulevaisuudesta.

Olen miettinyt tämän blogin kohtaloa, että mitä sen kanssa teen. Jotenkin tuntuu, että se kaikista kuumin blogibuumien aika on jo ohi mutta kyllä niitä edelleen käytetään aktiivisesti esim. yrityksissä asiantuntijapostauksia varten. Aloitin bloggaamisen aikoinaan ensimmäisten joukossa, joten koen ikään kuin kasvaneeni tämän blogin sen kehittymisen mukana. Tuntuisi jotenkin kurjalta heittää lähes 14 vuoden hyvä työ hukkaan, sillä täältähän se minun vaikuttajaura on aikoinaan lähtenyt liikkeelle. Lisäksi täällä on paljon postauksia joita haetaan jopa vuosienkin takaa ja melko usein myös instagramissa kun joku lähestyy minua yksityisviestillä, hän kertoo löytäneensä blogini.

Olenkin päättänyt jatkaa bloggaamista, ainakin toistaiseksi mutta päivitystahti tulee olemaan varmasti väljempi. Eihän siinä varsinaisesti ole mitään oikeaa ja väärää sinällään päivittääkö kerran vai kahdesti viikossa tai vaikka joka toinen viikko. Välillä on ajanjaksoja jolloin asiaa on enemmän ja hetkittäin on sitten hiljaisempaa. En kuitenkaan koe blogiin kirjoittamista enää ns. pakkopullana kuin mitä vaikkapa vuoden vaihtuessa, päinvastoin. Tämä on minulle myös loistava paikka purkaa omia ajatuksiani, fiiliksiäni sekä arkeani Hekan ja Sykkeen kanssa päiväkirjamaisella tyylillä. Nykään ja edelleen, se kaikista aktiivisin kanava meillä on instagram mutta kuten olen jo aiemmin todennut, kaikki meidän seuraajat eivät sitä käytä ja haluan tarjota jokaiselle mahdollisuuden olla meidän menossa mukana. Näin.

Yksi "uudistus" minkä ajattelin nyt samantien laittaa käytäntöön, on kokeilla aina kuukauden vaihtuessa tämmöistä kuluneen kuukauden yhteiskuulumispostausta. Käytännössä kertoilen tiivistetysti mitä meille kuuluu, tapahtuiko mitään erityistä tai onko jotain spesiaalia tulossa yms. No tuskin mitään kovin ultimaattisen spesiaalia on lähiaikoina odotettavissa, sillä kirjasin juuri koiraharrastajan vuosikalenteriin mietemerkinnän "korona, ota tost!" ja keskisormi perään. Kuten moni on jo varmaan median uutisoinnista huomannut, meidän kotikaupunki nousi hetkessä otsikoihin ja tautitilanne räjähti täällä kirjaimellisesti käsiin. Sen enempää en halua asiaa puida saatika ottaa siihen kantaan, mutta kyllä se pistää harmittamaan kun toisten huolimattomuudesta joutuvat nyt kaikki maksamaan. No, ehkä tästä nyt sitten opitaan kantapään kautta. Olin juuri päässyt vauhtiin oman agilityryhmäni kouluttamisessa, kunnes Jyväskylän kaupunki joutui ottamaan pahentuneen tilanteen vuoksi koviakin rajoituskeinoja käyttöön ja yksi niistä vaikuttaa myös meidän seuran ryhmätoimintaan = ohjatut ryhmät keskeytetään kahdeksi viikoksi. Kuitenkin meidän halli pysyy tilanteesta huolimatta auki ja siellä saa tietyin rajoituksin käydä omatoimisesti harjoittelemassa. Itsellänihän tämä ei sinällään maata mullista, sillä treenaan pääosin itsekseni enkä ole omistanut ryhmäpaikkaa kohta lähes vuoteen. Sen sijaan minua harmittaa juuri kouluttamani ryhmän puolesta. Kaksi viikkoa on todella lyhyt aika, mutta pahoin pelkään että ei se siihen kahteen viikkoon tule jäämään. Nyt täytyykin suunnitella ryhmäläisille sellaisia treenejä, mitä he pystyvät omatoimisesti käydä hallilla niitä tekemässä.

Hoopersrintamalle kuuluu erittäin hyvää. Käymme vähintään kerran viikossa hallilla harjoittelemassa, mutta ko.laji on helppo siirtää tarvittaessa vaikka ulos koska esteet on kevyitä ja menevät helposti auton takaluukkuun. Viime viikolla esittelin Sykkeelle yhden Hoopersin este-elementeistä, portin, mitä se ei ole vielä tähän mennessä nähnyt. Ensin toki harjoiteltiin sitä yksittäisenä elementtinä, mutta aika nopeasti sen sai siirrettyä osaksi kokonaisuutta. Sykettä ei tunnu haittaavan kiertääkö se tynnyreitä vai portteja. Lämmin kiitos esteiden käytön mahdollistamisesta kuuluu jälleen (#mimminmessissä) Sailalle, jonka käsialaa myös videolla näkyvä portti on.

Heka sen sijaan säikäytti puolessa välissä tammikuuta vaihteeksi taas ihan kunnolla ollessani äidilläni hoidossa Sykkeen hooperstreenien ajan. Kun menin hakemaan sitä, Heka tuli innostuksissaan huonosti sohvalta alas, jolloin takajalat levisivät alta ja oikea jalka jäi tämän seurauksena vähän huonosti rungon alle. Päivän ja kahden jälkeen näytti ettei mitään pahempaa tapahtunut, mutta kolmantena päivänä koko koira oli kiero kuin katkarapu, selvästi kipeä eikä ruokakaan tahtonut maistua. Hälytyskellot alkoivat soida ja Hekalle järjestyikin jo samalle viikolle aika Tarjan faskiamanipulaatioon Aquabarksille. Olisin ehdottomasti vienyt sen saamaan ensiapua AlmaVetille, mutta siellä on laserlaitteen kanssa pientä krenkkaa ja näin ollen piti itse yrittää lievittää koiran oloa käsittelyyn saakka ja tähän sainkin meidän eläinlääkäriltä, Suvilta, todella hyvät ohjeet.

Olihan siinä tekemistä, liiaksikin ja Tarja käsitteli Hekaa lähes 1½ tuntia. Ihan tarkkaan en muista mitä kaikkea Hekasta löytyi, mutta kaikenlaista ja itse keskityin aikalailla seuraamaan koiran tunnetilaa hoidon aikana. Käsittelyn päätyttyä autoon hoippui kuin humalassa oleva koira ja koko loppupäivän Heka vetikin antaumuksella hirsiä. Millä ihmeellä tämän tyypin päähän saisi iskostettua, ettei kroppa enää pysy mielen vauhdissa joka vie sitä tuollaisissa parkourliikkeissä ihan 6-0?!

Tämän jälkeen Heka on kuitenkin voinut hyvin ja olen saanut estettyä pahimmat voltit ja nykäisyt. Hekan siis annetaan liikkua ja mennä kuten tähänkin asti, mutta nämä tämmöiset äkkiliikkeet sekä nytkähdykset ollaan karsittu olemattomiin. On muuten helpommin sanottu kuin tehty.

Uusi aluevaltaus - Hoopers

Kuten jo edellisessä postauksessa valotin, Suomeen on pikkuhiljaa tehnyt tuloaan hauska uutuslaji. Nimittäin Hoopers.

Osallistuin 1½ viikkoa sitten Noora Suurnäkki-Voglerin luennoimaan webinaariin, missä sain ko.lajista sen säännöistä ja suoritustavoista -sekä tyyleistä todella kattavan infon. Noora itse asuu Sveitsissä, missä Hoopersilla on jo todella vahva jalansija ja hän onkin kouluttautunut lajin valmentajaksi.

Hoopersista lyhyesti:
Lajin treenifilosofia perustuu positiiviselle vahvistamiselle, koiran kuuntelu -ja ajattelutaitojen opettamiselle ja sille, että koira pystyy suorittamaan radan mahdollisimman turvallisesti sekä vähällä fyysisellä kuormituksella. Hoopers sopiikin mm.agilitysta eläköityneille ja sellaisille koirille, joille hyppääminen ja/tai tiukat käännökset eivät ole mahdollisia terveydellisistä tai rakenteellisista syistä. Koira suorittaa rataa juosten vanteiden = hooppien ja lyhyiden putkien läpi sekä kiertämällä tynnyreitä ja portteja. Perustana on vahva kauko-osaaminen  ja auttaa navigoimaan koira radasta läpi suullisilla vihjeillä ohjaajan seisoessa paikallaan."

Hoopersin isäntämaa on Yhdysvallat, mutta sieltä se on lähtenyt leviämään maailmalle ja eri maissa näkyykin eroavaisuuksia mm.ohjaustyyleissä ja rataprofiileissa. Se mihin suuntaan laji Suomessa lähtee kehittymään, siihen me pystmme nyt ns. "etuoikeutettuina" vaikuttamaan ja itse olenkin lähtenyt suosimaan opetuksessa Sveitsin mallia = ohjaaja ei juokse radalla koiran kanssa, vaan suullisilla käskyillä ohjaa koiraa radan läpi pysymällä paikallaan tietyn kokoisella alueella. Hoopers noudattaakin pitkälti juuri sitä samaa treenifilosofiaa, mihin olen Sykkeen kanssa agilityssa koko ajan pyrkinyt. Siksi tämä tuntui heti omalta jutulta paitsi minulle, niin myös Sykkeelle. 

Neiti osoittikin suurta lahjakkuutta hoopersia kohtaan jo ensimmäisellä treenikerralla.

Meillä onkin ollut mitä mainion mahdollisuus treenata hoopersia, sillä seurakaverini Saila (#mimminmessissä), on myös hurahtanut tähän lajiin. Hän on tuonut omat treenivälineensä hallille joita mekin olemme saaneet käyttää. Hoopers ei kuitenkaan rahallisesti vaadi suuria investointeja, joten viime viikonloppuna sisällytin kauppakierrokseen myös käynnin rautakaupassa josta hain vieteritynnyreitä sekä keltaista huomioteippiä. Perusteita ja fokusointiharjoituksia kun pystyy tekemään mitä erilaisin variaatioin niiden avulla. Hooppeja olisi tarkoitus myös laittaa tilauksen tuolta tuolta hieman alempaa Euroopasta, mutta siihen menee vielä hetki kunhan ensin vähän tutkailen asiaa.

Viime sunnuntaina kokoonnuttiin Hoopersia jo tehneiden ja siitä kiinnostuneiden kesken hallille tekemään erilaisia harjoituksia. Tässä Sykkeen tyylinäyte.

On varmasti aivan ilmiselvää, että Syke on myynyt sielunsa ja sydämensä tälle lajille - kuten myös minä. Jotenkin tuntuu siltä, että tästä on tullut jopa agilitya tärkeämpi harrastus meille. Olemme saaneet treenivinkkejä miten lähteä kehittymään ja mitä kannattaisi vielä vahvistaa. Ja koska en halua mennä sieltä mistä tie on helpoin, pysyn päätöksessäni jatkaa Sveitsin tyylillä. Tämä kehittää paitsi koiran taitotasoa, niin myös haastaa minua itseäni kouluttajana.

Älä tule paha vuosi - tule hyvä vuosi

Minulla on vain yksi ja ainoa tavoite vuodelle 2021. Se on tavoite olla lupaamatta mitään. Yksinkertaisesti siksi, että elämme tällä hetkellä (ties kuinka pitkään) epävarmoja aikoja ja mikään ei ole niin varmaa, kuin epävarmuus. Mutta kyllä tämä jatkuva epävarmuudessa eläminen on kuluttavaa itse kullekin ja meistä jokainen varmasti toivoo, että saisimme tänä vuonna edes jonkinlaisen palan normaalia elämää takaisin. Toivossa on hyvä elää.

Tämän postauksen upeampaakin upeammat kuvat on ottanut äärettömän taitava Hanna Lehmusvuori - Hanna Lehmusvuori Photos

Epävarmasta tilanteesta huolimatta olen kuitenkin onnistunut tekemään joitakin suunnitelmia mm.treenien suhteen. Jatkamme agilitya Sykkeen kanssa, aavistuksen kevennetymmin ja tarkoituksena olisi käydä ainakin oman seuran kisoissa kisaamassa jos/kun se nimeltä mainitsematon tauti ei kilpailutoimintaa pysäytä. Mikäli snooker/gambler-kisoja jossain päin järjestetään, niihin olisi myös hienoa päästä osallistumaan. Nyt kuitenkin Suomeen on tehnyt tuloaan hauska uutuuslaji, josta joulupyhinä innostuin ja huomenna osallistunkin lajin webinaariin. Kyseessä on Hoopers. Ko.laji on kehitetty esim.agilitysta eläköityneille koirille tai sellaisille koirille, joille hyppääminen sekä tiukat käännökset eivät ole suositeltavia esim.terveydellisistä syistä. Kun näin hoopersia ensimmäisen kerran, tiesin heti että tätä jos jotain, Syke tulee taatusti rakastamaan. Siinä saa juosta ja irrota eikä Sykkeen mielestä maailmassa ole mitään yhtä siistiä kuin juosta. Kirjoittelen jossakin vaiheessa tästä lajista lisää, kunhan itse pääsen siihen tarpeeksi sisälle. Ensimmäiset treenitkin on jo buukattu kalenteriin.

Tavoitteellisempaa agilitya olisi tarkoitus päästä jatkamaan ennemmän Violan kanssa, jahka koira on ensin käynyt luustokuvissa. Allekirjoittanut puolestaan kouluttaa kevätkauden ajan JATilla omaa agilityryhmää, jossa pääpaino on laittaa koirat ajattelemaan agilitya.

Koiratanssirintamallakin tulee tapahtumaan, sillä Jyväskylään avautuu helmikuussa Koiravalmennus Motivaatio, minne saimme Sykkeen kanssa puolitetun koiratanssin valmennusryhmäpaikan. Jospa nyt saisimme lisäpotkua takapuolille tämän lajinkin suhteen. Treeneissä tulemme käymään joka toinen viikko ja muutoin sitten käydään kotihallin vapaavuorolla treenaamassa näiden viikkojen väleissä.

Entäpä sitten arvoisensa vanha herra? Heka saa jatkaa leppoisia eläkepäiviään, mutta tulee kuitenkin olemaan minun ja Sykkeen mukana reissuissa henkisenä tukena sekä tsempparina. Löysimme viime vuonna Hekalle parhaiten toimivat hoitomuodot (faskiamanipulaatio, klinikan terapialaser sekä uinnit lämminvesialtaassa) ja näillä on ollut kipulääkityksen kanssa parhain mahdollinen hoitotulos joka pitää spondyloosin kurissa. 

Sykkeen polvien tilannetta seuraillaan, koira on täysin oireeton ja kivuton. Mikäli koiran olemuksessa tai voinnissa tapahtuu jotain suuntaan tai toiseen, sitten toimitaan. Sykkeen suurin valtti on se, että sillä on takajaloissa mahdottoman hyvät lihakset ja ne nimenomaan pitävät sen polvet stabiileina eivätkä ne pääse falskaamaan. Syke tulee myös hyödyntämään samoja hoitomuotoja kuin Heka ja se saa tukihoitona erittäin tehokkaaksi todettua Nutrolinin Hip & Joint-yhdistelmävalmistetta. 

Tulemme varmasti tänäkin vuonna viettämään paljon aikaa mökillä ja mikäli tilanne sen sallii, ajatuksena olisi harrastaa enemmän kotimaan matkailua turvallisuus huomioiden sekä tällä tavalla tukea maamme yrittäjiä. Vaikka aluksi pelkäsin tämän tekstin kirjoittamista, sainkin yllättävän hyvin kerrottua mitä ajattelen edessä olevasta vuodesta. 

Sanoinkuvaamattoman p***a vuosi

Tuntui suoraan sanottuna siltä kuin olisi veistä kääntänyt haavassa katsoessani vuosi sitten julkaisemaani blogitekstiä. Olin nimikoinut sen samalla otsikolla kuin nytkin, paitsi että siinä luki silloin upea. Vuosi 2020 oli kaikkea muuta kuin upea. Se oli hirveä, ihan p***a. En edes halua käydä sitä läpi, vaikka se perinteisiini onkin useamman vuoden ajan kuulunut. Vuotta 2020 ei todellakaan tule ikävä, päinvastoin. Jos jostain olen tällä hetkellä iloinen niin siitä, että se on nyt ohi. Veikkaan, että suurin osa on kanssani tuon jälkimmäisen lauseen osalta melko lailla samaa mieltä. Enkä edes millään tavalla aio pyydellä anteeksi ronskia kielenkäyttöäni, valitettavasti viime vuodesta jäi käteen enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita. Karu fakta, mutta näin se vaan nyt on.

Jos nyt kuitenkin yrittäisin muistella niitä positiivisiakin asioita, ne ovat kuitenkin sellaisia mitkä auttoivat minua suuresti selviytymään vaikeasta vuodesta.

Syke sai polvistaan huomattavasti parempia uutisia ja pystyimme palaamaan agilityn pariin, kevennetysti. Sekin oli minulle itselleni todellinen lottovoitto, parempi kuin ei mitään. Joulukuussa teimme comebackin kisaradoille ja osallistuimme oman seuramme seuramestiksiin. Syke voitti oman kokoluokkansa femmalla ajassa 44,05 s (-6,95 s.) 

Ilman tuota vitosta Syke olisi sijoittunut seuramestaruudessa sijalle 2. Tärkeämpää oli se, että sain palata radoille yhdessä parhaan punaisen kanssa ja siitä iloitsivat itseni lisäksi myös monet muut. Se merkitsee minulle todella paljon enemmän kuin yksikään nolla tai palkintosija.

Vaikka tavoitteellinen harrastaminen Sykkeen kanssa ehkä jäikin, sain mitä upeimman mahdollisuuden tätä varten kun lainakoiraksi hyppäsi aivan ihana papillon Viola.

Hekalle päädyttiin lopulta aloittamaan hermokipulääkitys spondyloosin vuoksi. Tuli todettua hieman ikävämpien tapahtumaketjujen kautta, etteivät pelkät tukihoidot enää riitä pitämään selkää riittävän hyvässä kunnossa. Lääkityksen ansiosta Heka onkin muuttunut kuin villivarsaksi ja vaikka alkuun pelkäsinkin miten sen suolisto mahdolliseen lääkkeeseen reagoi, Suvi osasi valita Hekalle parhaiten sopivan lääkkeen ja se on osoittaunutkin todella hyväksi. Löysin myös molemmille koirilleni mitä parhaimman hoitomuodon - faskiamanipulaation ja loppuvuodesta lämminvesiallasuinnin.

Sykkeen kasvattajalle, Jaanalle, syntyi peräti kaksi pentuetta ja minulla oli suuri ilo sekä kunnia keksiä näille ihanuuksille viralliset nimet ja testailla millaisia tyyppejä he ovat.

Teimme vuoden mittaan muutamia reissuja, poikkeukselliset olosuhteet ja turvalliset toimet kuitenkin huomioiden. Heinäkuussa pidimme miniloman Helsingissä ja päästiin tapaamaan historian ensimmäinen SporttiRakkitiimi tiimitapaamisen merkeissä. Lisäksi kävimme isäni luonta Mäntässä ja joulukuussa meillä olikin pitkästä aikaa tv-kuvaukset edessä. Syke teki revanssin ja palasi takaisin Ennätystehtaalle, jakson tulette näkemään jossain vaiheessa ensi vuoden puolella tutulla fox-kanavalla. Vietimme keväällä, kesällä ja syksyllä todella paljon aikaa myös mökillämme Muuramessa. Nämä lyhyet irtiotot arjesta, pois kotoa, olivat itselleni mittaamattoman arvokkaita kun koti on ollut maaliskuusta lähtien sekä vapaa-ajan vietto, -että työpaikka.

Viimeisimpänä, vaan ei suinkaan vähäisimpinä ovat meidän kultaakin kalliimmat yhteistyökumppanit ja SporttiRakki.

Vaikka elämä heitteli ja kaatoi jääkylmää vettä niskaan ämpärikaupalla, yhteistyökumppanaidemme ja SporttiRakin ansiosta sain kokea olevani edelleen merkityksellinen. Sain ja saan tästäkin eteenpäin tehdä asioita, mikä on intohimoni ja kutsumukseni.

Parasta tällä hetkellä on se, että vuosi 2020 on mennyttä. Tulen jossain vaiheessa kirjoittamaan mitä odotan tulevalta ja mitä suunnitelmia meillä on. Tässä en halua niitä käydä läpi.

Testissä: Mushin kananamit

Yhteistyössä: Rahula Jyväskylä

Saimme jo syksyllä Rahulalta testattavaksi Mushin kuivattuja kananameja. Onpahan ainakin ollut perusteellisen paljon aikaa kokeilla näitä. Todellisuudessa syyt siihen miksi tämä postaus on venynyt ja venynyt, ovat johtuneet oman terveydentilan heittelystä. Mutta nyt itse asiaan.

Nämä Mushin kananamit ovat 100% kotimaisia ja lisäaineettomia, kuivatusta kananlihasta valmistettuja, kolikon mallisia herkkuja jotka saa todella kätevästi pienemmiksi ihan sormin murentamalla. Niihin ei ole lisätty myöskään minkäänlaisia homeenesto -tai säilöntäaineita. Tuote on 100% sitä itseään, ilman mitään ylimääräistä. Ja hei, nämähän sopivat koirien lisäksi mainiosti myös kissoille!

Käytin näitä nameja pääasiassa lenkkinameina. Tykkään pitää taskussa varmuuden vuoksi jotain millä palkata kumpaakin koiraa, jos tuleekin vaikka ahdas väylä kuljettavaksi tai teen luoksetuloharjoituksia. Namit eivät sotkeneet taskuja mikä olikin positiivinen yllätys, vaikka niissä onkin melko korkea rasvaprosentti: 39,3%. 

Vaikka tuote onkin täysin kotimainen ja ehtaa kanaa, tuotteen korkea rasvaprosentti aiheutti Hekalle pienimuotoista närästysoireilua mikä kyllä sinällään harmitti, koska Hekan namivalikoima on muutenkin aika rajallinen. Se sietää proteiininlähteistä parhaiten kanaa ja kalkkunaa, joten tämähän olisi ollut sille mitä mainion herkku ilman tuota rasvan määrää. Tämä kannattaakin huomioida koirien kohdalla, joilla on taipumusta reagoida rasvaisiin herkkuihin. Syke sen sijaan ei pistänyt lainkaan pahakseen, että pussin sisältö jäi sen syötäväksi.

Kiitos Rahulalle kuluneesta vuodesta, nyt on aika jatkaa uusia tuulahduksia kohti.

Kaksi vuotta kastraatiosta - mikä on muuttunut ja kenellä?

Yhteistyössä: Eläinklinikka AlmaVet

Oli vuoden 2018 marraskuu ja olin varannut Hekalle ajan AlmaVetiin vanhoille lemmikeille räätälöityyn, kattavaan terveystarkastukseen. Heka oli tuolloin 10½-vuotias ja koko siihen astisen elämänsä se oli kantanut jalkovälissään kahta pientä kulkusta. Tarkastuksessa kävi ilmi, että toisessa noista kulkusista tuntui epäsymmetrinen muutos. Vaikka tuo muutos oli varsin pieni ja ennättänyt olla koirassa ehkä kuukauden tai korkeintaan kaksi, Hekalle suositeltiin kastraatiota. 

Silloin kävi toteen tämän omistajan, ei nyt ehkä pahin, mutta aika ikävä pelko. Minä kun myönnän olleeni ja olen ehkä vieläkin pienesti sitä koulukuntaa, jonka mielestä koiria ei steriloida tai kastroida muista kuin terveydellisistä syistä. Mikä tuuri, napsahti sitten omalle kohdalle. Nyt oli edessä nimenomaan pakottava, terveydellinen syy eikä asiaa pohdittu hetkeäkään leikataanko vai ei. Näin jälkikäteen olen miettinyt että mitkä asiat ovat aikoinaan vaikuttaneet siihen niin järkähtämättömään ja vahvaan näkemykseeni siitä, ettei koiria eikä varsinkaan omia koiriani kastroida tai steriloida muista, kuin terveydellisistä syistä? 

Veikkaan suurimmaksi syyksi sosiaalisen median ja eri keskustelupalstojen aiheuttamaa painetta kyseisestä asiasta, missä tämä kahtia jakautunut koulukunta näkyy todella vahvasti. Hirveästi pelotellaan ja varoitellaan mm.virtsanpidätysongelmilla, huonontuvalla turkinlaadulla, paino -ja jopa käytösongelmien pahentumisella. Unohtamatta varoituksia luonteen muuttumisesta, vieläpä siihen pahimpaan suuntaan. Ne koiranomistajien omakohtaiset ja ennen kaikkea positiiviset kokemukset tuppaavat valitettavasti jäämään niiden negatiivisten alle. Esim.virtsanpidätysongelman ilmetessä, ko.vaivaan on olemassa toimivia lääkehoitoja eivätkä ne sulje koiralta kilpailullisia tavoitteita jos kyseessä on harrastuskoira. Muutoinkin virtsankarkailua tavataan enemmän leikatuilla nartuilla. Uroksilla se on harvinaisempaa.

On kuitenkin olemassa näyttöä siitä, että tietynlaisilla luonteenpiirteillä/käytöksillä varustetuilla koirilla leikkaaminen voi vaikuttaa negatiivisemmin kuin positiivisemmin. Tästä on luennoinut lemmikkien käyttäytymistieteeseen perehtynyt eläinlääkäri Tuulia Appleby ja olen itsekin kyseiselle luennolle osallistunut. Mitä nämä piirteet sitten ovat, täältä löytyy mielestäni hyvä ja kattava blogiteksti aiheesta: Reaktiivinen koira ja kastraatio - uhka vai mahdollisuus? 

Vaikka ko.blogitekstissä pohditaan kastraatiota nimenomaan reaktiivisen koiran näkökulmasta, siellä on tuotu hyvin asiaa esiin muiltakin osin.

Riskejä siis on, sitä en kiellä ja ne on toki hyvä tiedostaa, kun kyse kuitenkin on peruuttamattomasta toimenpiteestä. Asiaa kannattaa tiedustella tarkemmin siltä itse eläinlääkäriltä kuin "kaikkitietävältä dr.facebookilta." Lisäksi ainahan on vaihtoehtona kokeilla sille urokselle kemiallista kastraatiota ennen lopullisen leikkauspäätöksen tekemistä, mutta siitä en ala tässä sen enempää puhumaan. En myöskään ala tässä tarkemmin eritellä kastrointiin johtavia syitä, siihen liittyviä hyötyjä riskejä noin yleisesti, asiasta löytyy googlettamalla faktapohjaista tietoa vaikka ja millä mitalla. Plus aina voi ja kannattaa kysyä asiasta mieluummin siltä omalta eläinlääkäriltä. Nimimerkillä itsensä paniikin partaalle saanut koiranomistaja, joka teki koiralleen diagnoosin googlen avulla. Tämän blogitekstin tarkoitus on kertoa pääasiassa omista kokemuksistani, jotka loppujen lopuksi osoittautuivat enemmän positiivisiksi kuin negatiivisiksi. 

Itselläni sitä harkitsemisen varaa ei kuitenkaan jäänyt, Heka oli pakko leikata tietoisella riskillä siitä että jo valmiiksi impulsiivisen koiran käytös voi mennä pahemmaksi. Arki impulsiivisen koiran kanssa on...no, sanotaanko nyt vaikka että haastavaa. Hekalla se näkyi mm.itsehillinnän puutteena, terävyytenä, se kiihtyi nollasta sataan sekunnissa ja tavoitteli käytännössä kaikkea mikä sen kanssa harrastaessa oli sille vahviste - vahvimpana ruoka sekä erilaiset esineet ja lelut. Vaikka aina sanonkin että Heka on kuin ihmisen mieli, tällä kaikella on myös kääntöpuoli ja se on nimenomaan tämä. Koira oli ikään kuin koko ajan jatkuvassa valmiustilassa.

Hekalla ei kuitenkaan esimerkiksi ollut koskaan ilmennyt niitä "tyypillisiä" uroskoiran käyttäymismalleja jotka luetellaan lähes kaikissa, ellei jopa jokaisessa, uroskoiran kastrointiin liittyvissä artikkeleissa minkä vuoksi olen kokenut sen olevan sille käytännössä turha toimenpide. Hekassa ei ole yhtään edes jalostusainestakaan. Nyt jopa tuppaa vähän naurattamaan tämä ajattelutapa, mikä minulla on kastraatiosta ja steriloinnista ollut. 

Jos olisin jo kauan aikaa sitten tiennyt, että kuinka paljon kastraatio auttaisi Hekaa muutenkin, tämä toimenpide olisi tehty sille jo huomattavasti paljon aikaisemmin. Heka leikattiin jo kahden viikon päästä muutoksen toteamisen jälkeen ja leikkauksen suoritti koirieni oma luottoeläinlääkäri, Suvi. Eniten koko operaatiossa pelotti paitsi sen jälkeen ilmenevä mahdollinen kipu mutta pidemmällä ajalla myös se, että tulisiko Hekasta arjessa entistäkin haastavampi kun se oli sitä jo valmiiksi muutenkin? Kun facebook menneellä viikolla sitten muistutti leikkauksesta olevan aikaa kaksi vuotta (mihin tämä aika oikein menee?!), uskallan sanoa sen ääneen myös isommin: Kastrointi oli Hekan elämässä se parhain asia, joka vei siltä sen jatkuvan valppaana olon ja se myös muutti koiran kireästä viulunkielestä chillailijaksi. Ja mitä tulee siihen kipuun, sellaista ei koskaan ollutkaan. Tai ainakaan Heka ei millään tavalla vaikuttanut kipeältä, jo seuraavana päivänä leikkauksesta se heitti sohvalla reteesti selälleen ketarat taivasta kohti. Itse leikkaushaava oli sen verran huomaamaton, että sitä oli mahdotonta tarkastaa päivittäin 10 vuorokauden ajan kun en minä sitä koskaan löytänyt. Eipä sillä, haava ei kiinnostanut koiraakaan tuon taivaallista, hyvä jos edes tiesi että sille on jotakin tehty.

Kastrointi antoi Hekalle myös toisen, erittäin positiivisen ja tervetulleen muutoksen. Sillä on koko elämänsä ajan olllut joko pienempiä tai vähän isompia ongelmia suolistonsa kanssa ja tämän vuoksi painoa lähti herkemmin suhteessa kuin sitä tuli. Kastraation ansiosta ruoka tarttuu ihan eri tavalla ja näin 12½-vuotiaana Heka on saavuttanut sen painonsa, mitä sille on tavoiteltu sen nuoruusvuosien aikana. Menihän siinä yli 10 vuotta. Paino on pysynyt kurissa ja Hekalla ei lihomisen vaaraa tule olemaan, vaikka se syö edelleen samoja määriä ruokaa kuin mitä ennen kastraatiota - jopa enemmän. Toki on niitäkin tapauksia, että ruokaa pitää vähentää ja liikuntaa lisätä tai antaa vaihtoehtoisesta kevyempää evästä mutta tämä(kin) on täysin koirakohtaista. 

Oikeastaan ainoa harmi koko "rulijanssissa" oli se poistettu kasvain, jonka patologi tutki ja totesi pahanlaatuiseksi. Hekan isoin ja tärkein etu oli kuitenkin se, että koska halusin koiran leikattavan niin nopeasti kuin mahdollista, kasvain oli vielä pieni eikä se näin ollen ennättänyt olla koirassa kovinkaan kauan. Se saatiin siis hyvin varhaisessa vaiheessa pois. Nyt kun kastraatiosta on kulunut aikaa jo 2 vuotta, Suvi piti aika epätodennäköisenä että se enää lähtisi tässä vaiheessa uusiutumaan. Nopeus oli todellakin valttia. Kaikista ennakko-olettamuksista, pelotteluista sun muista huolimatta operaatio meni todella hienosti maaliin kaiken osalta. 

Hekan kokonaisvaltainen elämänlaatu parani huomattavasti kastraation jälkeen. Suvihan steriloi Sykkeen aiemmin saman vuoden syksyllä ja olen myös ko.toimenpiteeseen enemmän kuin tyytyväinen. Sterilointiin johtaneet syyt ovatkin sitten ihan toinen tarinansa mutta sanotaanko nyt, että yksi syy siihen oli koiran jättäminen pois jalostuskäytöstä. Toivoisin, että tämä blogiteksti saisi erityisesti kastraatiota pohtivat miettimään asiaa enemmän positiivisessa, kuin negatiivisessa valossa. Ehkä se tuo myös uudenlaista perspektiiviä sellaisten ihmisten ajatusmaailmaan, joka on vieläkin yhtä järkähtämätön kuin mitä minulla itselläni se joskus oli. Enemmän kannustusta ja positiivisuutta kehiin kuin toistuvaa pelottelua ja negatiivisuutta.

Kuulumisten pikakelaus

Taisin edellisen kerran kirjoitella meidän kuulumisista tänne viime lokakuussa. Katsotaan, jos tästä saisi jonkinlaisen rutiinin tänne blogin puolelle, minusta on kiva päivitellä tätä elämää tänne vähän tarkemmin kuin vaikkapa instagramiin. Ennemmin kirjoitan tänne vähän pidemmältä aikaväliltä kuin tyyliin esim. yhdestä eläinlääkärikäynnistä erikseen. 

Viimeksi kerroin täällä kattavasti Hekan tilanteesta ja liian helpollahan sitä oltaisiin päästy, jos joku odottamaton notkahdus olisi jäänyt tapahtumatta. Kerkesin liian ajoissa iloita siitä, että nyt se minun tuntema Heka on saatu takaisin. Tai kyllä se saatiinkin, mutta sitten tapahtui täysin odottamaton käänne. Heka nimittäin oli kauppareissun aikana saanut selkäänsä melko ison kipukohtauksen jonka seurauksena koira oli "askarrellut" itsensä todella, voidaanko sanoa veriseen, kuntoon. Samalla perä alkoi uudelleen valuttamaan sitä räkämäistä eritettä. Paniikkiviestitin Suville ja sovittiin heti seuraavaksi päiväksi klinikalle kontrollikäynti. Hekan anaalirauhaset tarkistettiin ja eritettä sieltä ei tullut kuin vähäsen. Keskusteltiin hetki kipulääkityksestä ja syykin sille voimakkaalle kipukohtaukselle selvisi. Tämä idiootti omistaja tässä näin ei ollut osannut antaa kipulääkettä oikeaa määrää ja Heka oli saanut sitä näin ollen aivan liian vähän. Syytän kyllä edelleen sitä ihan berberistä kotoisin olevaa ruiskua, johon apteekkarikin totesi "no ei tämä kyllä mikään paras mahdollinen ole." Suvi sitten väänsi rautalangasta miten ko.ruiskulla kannattaa se lääke ko.hetkestä eteenpäin antaa. Kyllä siinä oikeasti jo tuli itkettyä sekä mietittyä, että näinkö tämä nyt päättyy sillä ikävimmällä mahdollisella tavalla.

Vain 2 vuorokautta oikeanlaisen annostuksen jälkeen, tilanne oli yllä olevan kuvan kaltainen. Kun lääkitys saatiin kohdilleen, Heka alkoi hiljalleen rentoutua ja peräkin lopetti vuotamisen kuin seinään eikä se ole enää vaivannut sen koommin. Hoitosuunnitelmaan lisättiin myös kolmen viikon ajan 2x laserointi klinikalla ja Heka saa sitä paitsi anaalirauhasiin, niin myös selkäänsä. Laser on käynnistänyt kehon oman paranemisprosessin ja Hekan selkä onkin suoristunut ihan silmissä. Selkäkipu vaikuttaa myös anaalirauhasiin ja jos koira ei kykene kunnolla ulostamaan, se aiheuttaa takapuoleen murhetta. Nyt kun selän tilanne on saatu huomattavan paljon paremmaksi, ei pebakaan enää vaivaa.

Mielenkiinnolla odotin tulevaa faskiakäsittelyä, missä molemmat koirat kävivät kuluvan viikon maanantaina. Olin aivan varma, että Tarjan hoidon jälkeen Hekan paraneminen ottaa hurjan harppauksen eteenpäin. Näin todella kävi. Takajalat tulivat pois rungon alta ryhdikkäisiin takakulmauksiin ja se selkä...on lähes vaikea uskoa, että vielä kaksi viikkoa sitten tilanne oli aivan toisenlainen kuin mitä se on nyt. Miten sitä voikaan ihminen olla iloinen koiransa suorasta selästä? Ja ylipäätään siitä, että vihdoin ja viimein Hekan on hyvä olla. Syke sen sijaan...neiti oli etuosastaan aika kireä, mutta sen siitä saa kun törmäilee sohvaan sekä pakastimen oveen. Yllättävän hyvin tyyppi kuitenkin saatiin availtua, Tarjan mukaan Syke on kropaltaan kuin sekoitus Bull Mentulaa ja Jutta Gustafsbergiä. Aika osuvasti kuvailtu etten sanoisi.

Kiireinen viikko huipentui Pop Dog ry:n koiratanssiskaboihin, minne olin ilmonnut Sykkeen fs:n alokasluokkaan. Hyvähän se on edes kerran vuodessa käydä tanssimassa. Päästiin vihdoin ja viimein korkkaamaan meidän Billie Eilish-koreografia ja olin valinnut siihen liikkeet helpoimmasta päästä, jotta Sykkeelle ei jäisi kokemuksesta ns.paha maku suuhun. Tosin se nyt ei tunnu muistelevan pahalla yhtään mitään.

Tuomarit eivät olleet ihan yhtä vakuuttuneita meidän tekemisestä. Itse olen kuitenkin punaiseen pikkusinttiin todella tyytyväinen, ohjelma oli sen tasoinen ja sen osaamiskapasiteetille riittävän hyvä. Ylipäätään pidän isona etuoikeutena sitä, että edes pääsen sinne kehään parhaan punaisen kanssa. Ennen sitä piti ko.asiaa itsestään selvyytenä, kummasti tämä(kin) asia on muuttunut päinvastaiseksi.  Nyt on hyvä jäädä pienelle tuumailutauolle ja pohtia tanssikuvioita lisää sitten ensi vuoden puolella.

Agilitytreenit lainakoira Violan kanssa jatkuvat ja nyt alkaa todella näyttämään siltä, että mölliratojen korkkaus voisi olla hyvinkin realistinen tavoite ensi keväänä. Jos maailmalla jylläävä tilanne sellaiset sallii. Palailen Violaan ja treeneihin hieman tuonnempana tarkemmin, tämän blogitekstin päätän tältä erää tähän.