Aaarrrggghhh! Miten blogiin kirjoittaminen voi tuntua näin vaikealta? On kuitenkin myönnettävä, että viimeisen 2 viikon aikana mielessä ovat pyörineet ihan muut asiat kuin koirajutut.
Voisi kai niistä muista asioista jotakin avata myös tänne vaikka ne eivät varsinaisesti koiriin liity, mutta ovat kuitenkin "osasyyllisenä" siihen kaikkeen. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti, sillä kukaan tuskin jaksaa lähteä mitään romaania lukemaan. Jonkin aikaa sitten kerroin olevani väsynyt. En edes ymmärtänyt kuinka väsynyt, kunnes mieli sekä kroppa alkoivat sotimaan keskenään ja minun oli pysähdyttävä. Asiat mistä ennen nautin täysillä, alkoivat tuntua ikäviltä velvollisuuksilta; Kouluttaminen, Hekan kanssa harrastaminen...olen aina pitänyt itseäni alempiarvoisena muihin verrattuna ja mietin aina ensimmäiseksi muita. Siinä sinällään ei ole mitään pahaa, mutta liiallinen myötäily vieraannuttaa omasta itsestään ja minulle kävi juuri näin. Jos ei rakasta itseään, et sinä silloin pysty antamaan muillekkaan itsestäsi mitään. Nyt minä kuitenkin ymmärrän sen, kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta.Toissa viikolla teinkin jotain radikaalia, mitä en olisi ikinä IKINÄ uskonut tekeväni.
Lopetin kouluttamisen JATilla. Niin paljon kuin kouluttamisesta tykkään ja minusta on ihanaa viedä oppimaani eteenpäin muille, alkoi se kaikki tuntua ns. pakkopullan vääntämiseltä. Jatkoin siksi, etten halunnut jättää seuraa enkä koulutettavia pulaan. Väsymys alkoi kuitenkin painaa minua kasaan kunnes en enää jaksanut. Tiesin sisimmässäni että asiat eivät muutu, jos en nyt mieti itseäni. Elämäni ensimmäisen kerran asetin itseni etusijalle. Se oli vaikeaa. Ihan hirvittävän vaikeaa. Mutta en olisi pystynyt siihen yksin. Paja ja siellä olevat ihmiset ovat opettaneet tuntemaan minua ihmisenä paremmin. Nyt ymmärrän sen, että ihminen tarvitsee ympärilleen yhteisön ja sellaisia ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet ja tarpeen vaatiessa auttavat sinua kasvamaan. Minulla ei sellaista ole ollut, ennenkuin pajan myötä sellaisen löysin. Puhun nyt nimenomaan elämästä koiraharrastusten ulkopuolella. Koiraharrastuksissa minulla on tämmöinen yhteisö ollut olemassa jo vuodesta 2005 lähtien, mutta ei muualla. Minut tunnettiin pajan alkaessa vain Jimin ja Hekan kautta, en edes tiennyt minulla olevan toista puolta kunnes tämän kokemuksen myötä se tuli esiin. Sitä puolta en aio itsestäni enää kadottaa, vaan jatkan sen kehittämistä ja ylläpitämistä.
En myöskään lähtenyt Hekan kanssa hieman yli viikko sitten agikisoihin, mikä tuntui aluksi käsittämättömältä. Sisäinen ääni takoi: "Tiina, kesän kisakausi kolkuttelee jo ihan nurkan takana. Mene kisaamaan, ei sitä rutiinia muuten tule." Mutta sitten kuuntelin toista minääni, joka käski jäädä kotiin nauttimaan vapaasta viikonlopusta. Se toinen Tiina sanoi, että jos lähdet tuossa mielentilassa kisaamaan, pilaat paitsi omat fiilikset, myös radat ja se ei missään nimessä ole Hekaa eikä sinua itseäsi kohtaan oikein. Olen ylpeä että pystyin kuuntelemaan itseäni. Väsymykseltäni treenit Hekan kanssa eivät ole sujuneet ja olisin melko todennäköisesti kaivanut kuoppaa vielä vähän lisää lähtemällä kisoihin. Koiran kanssa harrastamisen pitäisi kuitenkin olla kivaa molemmille osapuolille. Me ollaan tähän mennessä kisattu TOSI vähän ja aluksi sitä kauhistelinkin, mutta pidän nyt tärkeämpänä sitä että saan itseni kuntoon. Agilitykisat eivät tästä maailmasta lopu ja vaikka me nyt kisattaisiin tulevana kesänä vähemmän kuin normaalisti, haluan nekin kisat rundata hyvällä flow'lla ja nauttia siitä yhdessä tekemisestä Hekan kanssa.
Mätsärikuvat - Mikko (kuvauksellista.com)
Siihen menee varmasti oma aikansa, että pystyn tietyissä tilanteissa asettamaan itseni etusijalle ja sanomaan tarpeen vaatiessa myös ei. En esimerkiksi tule kouluttamaan syksyllä OnniDog-tapahtumassa kuin lauantaista sunnuntaihin, kun alkuperäiseen suunnitelmaan kuului kouluttaa torstaista sunnuntaihin. Mietin tulevaa syksyä nyt ensi-sijaisesti omalta kannaltani. Mitä minä haluan, mitkä asiat auttavat minua pääsemään tavoitteissani eteenpäin. Niin koiraharrastuksen parissa kuin myös muualla. Voin jo nyt sanoa, että pystyn jälleen nauttimaan Hekan kanssa harrastamisesta, olen energisempi ja sormet on suoraan sanoen syyhynneet kun olen miettinyt mitä treenataan sekä tehdään milloinkin. No joo, tästä tekstistä tulikin sitten normaalia pidempi mutta yllättävän hyvin onnistuin kaiken kuitenkin tiivistämään. Olen ylpeä, että pystyin tästä asiasta kirjoittamaan tänne blogiin.
Ensin ajattelin pitää sen kaiken vain oman pääni sisällä, mutta en enää tuntenut omia tekstejäni ja tiesin että tämä on tehtävä.
Ja nyt sen tein. Myöhemmin tällä viikolla on tiedossa vaikka mitä mielenkiintoista, pysytelkäähän kuulolla.
Aika ihan itselleen on kyllä erittäin tärkeää. Vähitellen olen minäkin oppinut omat rajani, vaikka välillä ne huomaamatta ylittyvät. Koirien kanssa harrastamisen pitää olla mukavaa molemmille. Koiratkin tykkäävät mieluummin rauhallisesta vietosta rentoutuneen omistajan kanssa kuin harrastamisesta joka on pakkopullaa omistajalle. Ainakin sheltit on tyytyväisenä ajoittan makoilleet mun kanssa sohvalla tekemättä mitään. Vaikka aika itselle on tärkeää, on myös hyvä pitää jotkin rutiinit päällä jottei ihan erakoidu muista ihmisistä.
VastaaPoistaSe on juurikin näin. Luulen Hekan viimeaikaisen käytökseen johtuneen nimenomaan siitä, etten itse pysynyt tasapainossa vaan harrastin vain siksi koska muu mieli takoi että "on pakko, se on ihan pakko! nyt et voi hidastaa kun kesä kolkuttelee ihan oven takana." Olen opetellut tunnistamaan omia rajojani, vielä on tekemistä sen asian suhteen mutta teen töitä sen eteen pikkuhiljaa.
PoistaHyvä kaima *peukku*. Niinhän se vaan on, että mitä enemmän kouluttaa tai järkkäilee kisoja/tapahtumia/mitätahansa tai tuomaroi tai muuta, niin se on aina siitä oman koiran harrastamisesta sekä sitten ihan omasta jaksamisesta pois. Ei sitä vaan loputtomasti mitään jaksa. Varsinkin jos on sidoksissa viikottaiseen koulutuspaikkaan, että menee kouluttamaan muita, niin on se aika raskasta ja siihen menee aikaa ja resursseja sitten muualta. Meillä nyt onneksi ei olla ainoita kouluttajia, mutta en tiedä, JATilla koulutitko ihan omaa ryhmää sitten. Itse olen huomannut aika raskaaksi viikottain "joutua" lähtemään kouluttamaan, vaikka opettaminen onkin hauskaa. Tässä myös ehkä syy, miksi itse jätin ratsastamisen (vuokrahevosella) pois, kun se oli Pongon kanssa touhoamisesta pois. Ei tallipäivän jälkeen ollut enää jaksuja kun mennä päiväunille ja kun ratsastus jäi, kummasti pääsi kisaamaan ja muuta Pongon kanssa... Elämä on valintoja :-)
VastaaPoistaKiitos kaima! :)
PoistaVaikka kouluttaminen ei tavallaan vienyt viikossa aikaa kuin sen 1,5 h niin kyllä siinä kuitenkin kannat kouluttamastasi ryhmästä vastuuta muutenkin - suunnittelet treenit sekä otat jokaisen koirakon kuitenkin yksityiskohtaisesti huomioon ja autat kutakin pääsemään kohti tavoitteita omalla sarallaan. JATilla koulutin nimenomaan yhtä ryhmää itsekseni ja Jimin siirryttyä ajasta ikuisuuteen huomasin sen, kuinka väsynyt olen sekä henkisesti että fyysisesti.
Elämä on nimenomaan täynnä valintoja ja tämän kokemuksen myötä tuntuu vaan entistä paremmalta :)
1,5h hallilla, mutta kyllä nimenomaan sitä suunnittelutyötä ja paikan päälle raahautumista ei pidä myöskään väheksyä, sekin vie aikaa ja jaksamista ja on jostain muusta pois. Lisäksi se henkinen tunne, että pitää ylipäätänsä raahautua aina paikan päälle ja pitää se hetki elämästä aina varattuna toisten kouluttamiselle.
PoistaMusta ei ole yhtään typerää välillä ajatella vain itseään. Niin mäkin teen ja niin pitäisi aina välillä tehdä, ottaa aikaa sieltä pois mitä ei koe tärkeäksi ja tehdä niitä asioita, jotka arvostaa korkeammalle. Koiraharrastuksessa varsinkin sysätään aika helposti vastuuseen monesta jutusta ja tekemään sitä, tätä ja tota, helposti palaa loppuun ja haalii liikaa stressattavaa.
Totta joka sana. Se nimenomaan alkoi vieraannuttaa omasta itsestään, kun annoin aikaani muille ja unohdin itseni ihan kokonaan. Mullekkin sanottiin, että se on ihailtava piirre ihmisessä joka ajattelee myös muita, mutta ei kuitenkaan sen uhalla että oma jaksaminen ja hyvinvointi lähtee menemään alamäkeä.
PoistaJotenkin huvitti kun pajan alussa mut tunnettiin vaan koirien kautta ja jo silloin sanottiin, että siellä haluttaisiin oppia tuntemaan se toinen Tiina koiraharrastusten ulkopuolella. Mä olin ihan että hohhoh, sitä päivää ei tulla näkemään. Vaan kuinkas kävi. Mutta oon niin onnellinen että siinä kävi juuri noin, kuka tietää mitä olis voinu tapahtua jos mua ei oltaisi pakotettu pysähtymään.
Hieno postaus ja tärkeitä ajatuksia. <3 Maailma on väärällään koulutettavia ja kursseja, kuten niitä agikisojakin, mutta on vain yksi Tiina. :) Se, että otat itsellesi aikaa, tilaa ja paikan maailmasta, on tarpeellista. Ei muita voi auttaa määräänsä enempää, apu lakkaa olemasta apua, jos sen eteen pitää ponnistella aivan kohtuuttomasti ja antaa itsestään jatkuvasti liikaa.
VastaaPoistaKiitos toinen kaima, ihanasti sanottu! :) Onhan tässä vielä opettelemista, että osaan tietyissä asioissa tarpeen vaatiessa asettaa itseni etusijalle mutta kuten sanoit; On vain yksi Tiina ja niin se todellakin on. Mietin pitkään että olenko aivan kamala ääshöyli jos lopetan kouluttamisen, mutta pajalla se toinen minä tuli esiin joka sai vielä rohkaisua ja tukea päätökseen. Siitä olen ikuisesti kiitollinen :)
Poista