Vain yksi voi olla ensimmäinen

Vielä edelleen iltaisin kun otan broilerinsiipiä sulamaan, tulen vanhasta muistista ottaakseni niitä siipiä sieltä pakastimesta kaksin kappalein. Yhden isomman ja toisen hieman pienemmän. Edelleen jotakin herkkupussia rapistellessani tulen ottaneeksi niitä herkkuja sieltä kaksinkertaisen määrän. Kun on elänyt likeemmäksi 7 vuotta kahden koiran kanssa, on se jokseenkin outoa yrittää sisäistää se tosiasia että nyt niitä koiria on vain yksi. Ensimmäiset 2 päivää ja yötä vietimme Hekan kanssa äitini luona, minua yksinkertaisesti ahdisti ajatus siitä että Jimi ei enää nököttäisi tutun divaanisohvan kulmassa kun avaisin kotioven. Se ei olisi enää heittämässä niitä sille ominaisia ilokieppejä ruoka-aikoihin, ei kerjäämässä kahvipullaa, ei varmistamassa että herään aamuisin herätyskellon pirinään. Eilen kuitenkin tulimme Hekan kanssa takaisin kotiin, olen siivonnut, vaihtanut järjestystä ja pyykännyt. Liian kauan kotoa pois oleminen olisi vain tehnyt asioita vaikeammaksi. Lattialla on enää vain Hekan peti. Jimi on poissa. Lopullisesti ja tuntuu edelleen, ettei se voi olla totta. Tekisin mitä tahansa, jos saisin vielä kerran upottaa kasvoni sen untuvanpehmeään pumpulitukkaan, rapsuttaa ja pitää sitä sylissäni. 

Jimi nukkui pois omassa kodissaan, minun sekä Hekan ympäröimänä ja viimeisenä hetkenä se katsoi minuun kuin sanoen "sinä ja Heka olette rinnallani, nyt minä voin mennä." Myöhemmin selvisi, että Jimi menehtyi piileviin maksaongelmiin. Sille oli samalle päivälle varattu aika sydänultraan ja vaikka olisimme sinne ehtineet, ei ongelma olisi ollut sydämessä vaan ihan toisaalla. Jimin auttamiseksi ei olisi ollut enää mitään tehtävissä. Kun viime viikonloppuna olin sen kanssa päivystyksessä, aloin hiljaa mielessäni valmistella itseäni siihen että SE hetki taitaa nyt olla lähellä. Edelleen tuntuu, että se hetki tuli kuitenkin liian äkkiä. Tätä ikävän sekä surun määrää on vaikea käsittää ja oma sydän on tuhannen riekaleina, mutta tiedän sisimmässäni Jimillä kaiken olevan nyt hyvin. Sen on nyt hyvä olla.


Nyt kun tapahtuneesta on kulunut muutamia päiviä, ovat omat ajatukseni alkaneet järkevöitymään (jos on sopivaa sellaista termiä käyttää), niin tämä piilevä sairaus on vaivannut Jimiä jo jonkin aikaa. Se vain tuli esille vasta viimeisillä hetkillä. Hekan käytös alkoi muuttua viime joulun jälkeen ja helmikuussa sanoinkin ääneen sen, että tuntuu kuin en tuntisi sitä enää ollenkaan. Heka alkoi lenkeillä osoittamaan remmirähjäyksen merkkejä, se murisi ja pullistelli vastaantuleville koirille sekä lenkkeilijöille ja se on aina suhtautunut tähän kaikkeen todella välinpitämättömästi. Ja tätä käytöstä ilmeni vain silloin, kun Jimi oli lenkillä meidän mukana. Kun olimme helmi/maaliskuun vaihteessa Syötteellä, Heka piti Jimiä silmällä kuin äiti ihmislasta. Jos joku vieras yritti rapsuttaa tai silittää Jimiä, tuli Heka siihen väliin ja nosteli ylähuuliaan. Viimeisenä kuukautena Jimi tykkäsi nukkua paljon mainitsemallani divaanisohvalla ja joka kerta Heka siirtyi sen viereen. Kun olimme Hekan kanssa treeni/kisareissuilla, Jimi oli äidilläni hoidossa ja silloin ihmeteltiin miksi Jimi alkoi levottomaksi lähes välittömästi kun olin sen sinne jättänyt ja lähtenyt Hekan kanssa. Jimi nukkui eteisen kynnysmatolla, katsoi äitiäni suurilla ja pyöreillä silmillään. Se ei pystynyt rentoutumaan eikä rauhoittumaan, mutta kun tulimme sitä Hekan kanssa hakemaan, se rauhoittui välittömästi. Päivi kävi viime tiistaina antamassa Hekalle kraniosakraaliterapiaa ja ihmettelimme puolin ja toisin, mistä Heka oli kehittänyt selkäänsä pienen, mutta melko mojovan lihasjumin.


Heka näki ja oli läsnä kun Jimi kuoli. Kaksi päivää sen jälkeen, on Heka muuttunut takaisin omaksi itsekseen. Se suhtautuu jälleen lenkeillä kaikkeen välinpitämättömästi, se nukkuu yönsä rauhassa ja nytkin tätä kirjoittaessani Heka on sikeässä unessa vieressäni. Hekan on täytynyt vaistota jo aikoja sitten, ettei Jimi ole kunnossa. Sen outo käytös selittää sen, että se oli kuunnellut omia vaistojaan ja kokenut tarpeelliseksi puolustaa Jimiä. Samaten Jimin kaipuu Hekaa kohtaan oli todennäköisesti sitä, että Jimi oli aistinut Hekan olevan se joka sitä suojeli. Heka ei tietenkään ajattele tätä asiaa siten kuin minä mutta jos sen asian voisi näin muotoilla, niin Jimin poismeno vei samalla Hekalta sen, huolen, taakan ja stressin mikä sillä oli Jimistä kannettavanaan. Se ei ole esimerkiksi yrittänyt etsiä Jimiä. Vaikka koirat ovat minulle kaikki kaikessa ja pistän ne lähes kaikissa mahdollisissa päätöksissä ja asioissa edelle ja pidän niistä huolta paremmin kuin itsestäni, on minun myönnettävä että kaikista paras tuki, turva ja huolenpitäjä Jimille sen viimeisinä kuukausina oli Heka. Minulla on aivan käsittämättömän viisas ja upea koira jatkamassa elämää kanssani ja toinen aivan yhtä viisas ja upea seuraa meitä pilvien päältä. Untill we meet again, eikö se niin mene?

Minulta on jo tultu kyselemään, aionko jatkaa elämää yhden koiran kanssa vai onko jossain vaiheessa tiedossa perheenlisäystä. En osaa antaa siihen suoraa vastausta. Aion jatkaa toistaiseksi eteenpäin vain Hekan kanssa, annan kaiken aikani, energiani ja huomioni sille. Reissataan, kisataan ja treenaillaan tuleva kesä ja nautitaan. En ole itse valmis toiseen koiraan vielä, vertaisin sitä melko todennäköisesti Jimiin ja surutyö on vielä kesken. Se kauanko se kestää, sitä en tiedä. Meillä on melko todennäköisesti muutto tiedossa tulevana syksynä, edessä on uudet rutiinit ja tavat joihin on vielä totutteleminen. Ei olisi myöskään pentua kohtaan oikein ottaa sitä tähän hetkeen. Lisäksi Hekalla ei ole enää stressiä Jimistä ja minun on kuunneltava ja seurattava sitä. Olla kunnioittava Hekaa kohtaan ja ajateltava sitä. Ajatus toisesta koirasta kuitenkin elää, mutta koska sellainen meille tulee, on se vielä iso ?-merkki. Heka opettelee elämään nyt ainoana koirana ja minä yhden koiran omistajana.


Halusin kirjoittaa tämän kaiken siksi, että koen vaalivani sillä Jimin muistoa. Kertomatta jättäminen olisi tuntunut siltä, että blogiin kirjoittaminen ei enää onnistuisi. Jimi oli minun ensimmäinen oma koirani ja parempaa koiraa ei voisi ensimmäiseksi-sellaiseksi saada. Jimi tuli minulle ollessani 15-vuotias ja koulukiusattu. Jimin ansiosta sain sosiaalisen elämäni takaisin, uskaltauduin ihmisten ilmoille, kasvoin sen kanssa aikuiseksi ja löysin paikkani tästä maailmasta. Jimi oli tukipilarini ja turvani ja halusin tuoda sitä samaa iloa sekä lämpöä myös muille, mitä se tuotti minulle. Jimistä ei toivomaani harrastuskoiraa tullut, mutta sillä oli vieläkin arvokkaampi tehtävä olla rapsuteltavana ja silitettävänä kaverikoirana. Se oli Jimin juttu ja se jäi varmasti monien mieleen pienenä, kilttinä ja pehmoisena halikoirana. Jimi myös ihastutti erään tuttavani villakoiraan rotuna ja hän on edelleen tänäkin päivänä kiitollinen Jimille siitä, että sen vuoksi hänelläkin on nyt oma villakoira. Muistot säilyvät ja vaikka ikävä iskee edelleen eikä itkultakaan voi välttyä, olen niin kiitollinen ja onnellinen että sain pitää Jimin näinkin pitkään ja siitä tuli juuri minun koirani. Julkaisen Jimistä jossain vaiheessa muistovideon, kunhan itse koen pystyväni ja jaksavani sellaisen tekemään.

"Suuret pyöreät silmät, ja pienet sametinpehmeät korvat. Pieni koira jolla oli suurempaakin suurempi sydän."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti