On pitänyt kirjoittaa ja julkaista tämäkin bloggaus ties kuinka monta kertaa, mutta joko on ollut liian kiire tai sitten se on melkein hukkunut muiden tekstien alle. Jospa nyt sitten. Olen vain niin onnellinen ja kiitollinen. Kaikesta. Onneksi voin fiilistellä tätä asiaa blogin puolelle pidemmän kaavan kautta. Jokainen blogia lukenut on varmaan kerran jos toisenkin laittanut merkille sen, että hypetän Tiian valmennuksia kerta toisensa jälkeen. Siihen on syynsä. Ei kai sitä kukaan ilman syytä mitään lähtisi hehkuttamaan. Tutustuin Tiiaan ensimmäisen kerran elokuussa vuonna 2013, kun olin ihan silkasta hetken mielijohteesta ilmoittautunut hänen kurssilleen Hekan kanssa. En tiennyt hänestä mitään; koulutustavoista, olemuksesta. En yksinkertaisesti yhtään mistään. Ainoastaan jotain olin lukenut kaverieni facebook-päivityksistä, mutta eivät ne silti antaneet kokonaisvaltaista kuvaa siitä millainen Tiia oikein on. Se oli ihan oikeasti puoliksi vahinko ja puoliksi tosissaan tehty juttu, että ilmoitin meidät kurssille mukaan. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Hekan kanssa kenenkään ulkopaikkakuntalaisen kouluttajan kursseilla, koska jotenkin ajattelin ettei me ikinä sinne 3.luokkaan asti mennä. Kun me sitten heinäkuussa 2013 sinne kolmosiin noustiin, ajattelin että ehkä nyt voisi olla aika hakea oppia ja näkökulmia muualtakin kuin seuran tarjoamista normaaleista viikkotreeneistä. Tiia oli lähin ja seuraava ulkopaikkakuntalainen, vieraileva kouluttaja ja tietysti siihen mahdollisuuteen tartuin.
Voin nyt kertoa sen olevan yksi elämäni parhaimmista hetken mielijohteista. Kyllähän se kieltämättä pisti jännittämään, sillä suurin osa muista kursseilla olevista oli jo aikaisemmin Tiian treeneissä juosseita ja me olimme Hekan kanssa ihan ensikertalaisia. Noviiseja. Tiia kuitenkin teki jo heti alussa omalla olemuksellaan kaikesta hyvin rentoa. Kerroin, että Heka on minun ensimmäinen 3.luokan koira eikä minulla ole pienintäkään käsitystä miten noinkin teknisesti haastavaa rataa kannattaisi suorittaa. Näytin Tiian pyynnöstä sen mitä osaamme ja jo ensimmäisen 5 minuutin aikana hän tiesi tasantarkkaan meidän heikkoudet ja vahvuudet. Uskomatonta. Olin vasta ko.ihmistä kätellyt ja hän oli hetken aikaa ehtinyt meitä seuraamaan, kun tuntui että Tiia olisi tuntenut meidät ihan jo ihan alusta lähtien. Kun olimme treenanneet oman osuutemme, olin aivan ihmeissäni millaisen draivin Tiia sai minusta esille ja päätin jo silloin että olemme ehdottomasti seuraavallakin kurssilla mukana kun sellainen järjestetään. Seuraavaa kertaa ei tarvinnut onneksi kovinkaan pitkään odotella, sillä Tiia tuli uudelleen kurssittamaan JATille kahden kuukauden päästä lokakuussa.
Ensimmäisellä kerralla jännitin paljon, mutta nyt suoraan sanottuna paloin ja kihisin innosta päästä radalle. Vielä tänäkin päivänä voin katsoa sitä suoritusta videolta hymy kasvoillani. Kukaan aiemmin meitä kouluttanut ei ole ikinä aikaisemmin saanut minusta tätä puolta esille. Ainoa asia mikä pisti harmittamaan oli se, että lisää Tiian kursseja JATilla ei ollut tiedossa. Vihdoinkin löytyi meille sopiva valmentaja, jonka kanssa kaikki synkkasi heti ensimetreiltä lähtien ja piti miettiä, miten voisimme jatkossa Tiian opeissa jatkaa.
Marraskuussa 2013 Haukkuvaara ilmoitti järjestävänsä Tiian, 5 viikkoa kestävän tehovalmennuksen ja kun tämä tieto tavoitti minut, ei riemulla ja ilolla ollut rajoja. Ilmoittauduin ja pääsimme valmennukseen mukaan ja tätä on meidän agility ollut viimeiset 8 kuukautta. Tiia on valmentanut meitä koko tuon ajan. Ensimmäinen valmennusjakso sai jatkoa, kuin myöskin toinen ja tätä se tulee olemaan jatkossakin. Valmennuksen edetessä Tiia pääsi entistä enemmän käsitykseen minusta ja Hekasta hän sanookin tänä päivänä puhuvan meidän kanssamme "yhteistä kieltä." Kaiken lisäksi Tiia on positiivinen, mutta kuitenkin tarpeeksi vaativa ja tiukka. Olen kerta toisensa jälkeen joutunut haastamaan itseni jollakin tietyllä kohdalla radalla tai ohjaustekniikalla, mutta kun on noin ihana koutsi tsemppaamassa "osaat tämän homman, pystyt siihen" niin treenaamista ei mitenkään pysty suorittamaan puoliteholla. Se ei vaan ole mahdollista, ellei sitten ihan tyhmäksi tahdo tarkoituksella heittäytyä. Tiia sai minut nauttimaan tästä lajista ihan eri tavalla. Agilitya vaan ei voita mikään, fakta mikä fakta.
Kuva: Salla Kuikka
Ehkä parasta kuitenkin on se, että Heka rakastaa tätä lajia joka solullaan ja tekee aina parhaansa. Ei tuollaisesta harrastuskaverista voi muuta kuin olla kiitollinen ja onnellinen. Jokaisella seuralla ja yhdistyksellä pitäisi olla ihan oma Tiia. Seuraavaa valmennusjaksoa odotellessa suuntaamme Hekan kanssa Kuopioon ACElle treenaamaan, kenenkäs muunkaan oppiin kuin...Tiian tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti