maanantai 30. joulukuuta 2013

Upeaakin upeampi vuosi 2013

Ourait, vuoden viimeiset kisat on nyt käyty ja on aika käydä läpi kaikkea sitä, mitä asetin meille tavoitteeksi tälle vuodelle ja jäikö jotakin toteutumatta. 

Aloitetaan agilitysta - meidän leipälajista. 2.luokan korkkaaminen, ainakin yksi 0-tulos, välivuosi ryhmätreeneistä ja epiksiä. Kovin oli vaatimattomat tavoitteet, mutta kun ei odota liikoja niin ei myöskään pety. Heka korkkasi 2.luokan vuoden alussa lainaohjaaja-Helin kanssa ja heidän yhteistyö kilautti ensimmäisen 2.luokan nollan plakkariin. Silloin allekirjoittanut rohkaistui, sillä olin kuvitellut 2.luokan ratojen olevan jotenkin "vaikeita." Kun kesä koitti, kalenteri alkoi täyttymään kisoista ja nälkä kasvamaan syödessä. Kesäkuussa väännettiin Tampereella taistelunolla kera luokkavoiton ja heinäkuussa mahdottomasta tulikin mahdollista; Haettiin silloin viimeinen 2.luokan nolla luokkavoitolla ja se tiesi menolippua 3.luokkaan! Ihan uskomatonta ja vieläkin tulee kylmiä väreitä, kun muistelen sitä rataa ja tunnelmaa joka siellä radalla oli. Olin jotenkin tuosta luokkanoususta ehkä hieman yllättynytkin, sillä olin ajatellut mielessäni pitävän kokonaisen vuoden taukoa ryhmätreeneistä. 3.luokkaan nousu nimittäin tapahtui sen puolen vuoden aikana, kun kävin Hekan kanssa treenailemassa itsekseni ja keskityin enemmän tekniikkaan kuin ratatreeneihin.


Ratatreenejä pystyi hyvin hyödyntämään niiden episten kautta ja vaikka niissä ei kovin montaa kertaa tämän vuoden aikana käyty, antoivat ne kuitenkin niin hyvää pohjaa ihan jo pelkkää kisarutiinia ajatellen. Ryhmätreeneihin palasimme tämän vuoden syksyllä Heidin oppeihin ja koska minulla on nyt käsissäni 3.luokan koira, aloin pohtimaan myös ulkopuolisten, vierailevien kouluttajien valmennuksia. JATin kurssikalenterissa oli syksyn aikana 2 Tiia Vitikaisen (ACE) pitämää kurssia ja sen kummemmin asiaa miettimättä, ilmoitin meidät mukaan. Jo ensimmäisellä kerralla Tiia kehui Hekaa, tähtiainesta ja potentiaalia menestyä kansainväliselläkin tasolla. Mahanpohjassa velloi kun näin miten haastavia treenejä Tiia meillä teetätti, mutta jollain ihmeen tavalla hän puristi meistä sen kaiken irti. En olisi koskaan uskonut kykeneväni niihin ohjaustekniikoihin, mutta Tiian ansiosta uskon itseeni ja luotan Hekaan ihan eri tavalla. Loppuvuodesta kävikin niin hyvä flaksi, että koirakeskus Haukkuvaara järjesti Tiian tänne, pitämään 5 viikkoa kestävän erittäin intensiivisen agilityvalmennuksen. Valmennus oli kallis, mutta se oli todellakin hintansa väärti. Voisin melkein jopa nostaa (tai nostankin) sen yhdeksi vuoden kohokohdaksi tuon 3.luokkaan nousemisen lisäksi. Tiia on ollut ja tulee aina olemaan juuri se meidän kouluttaja. Ihan ykkönen meidän oman kouluttajamme, Heidin lisäksi.

Tiivistettynä, saavutimme Hekan kanssa agilityn puolesta kaiken ja enemmänkin mitä olin uskaltanut edes ajatella. 3 nollaa sijoilla 2,1 & 1, vitosia, kymppejä ja mahtuuhan sinne niitä hylkyjäkin joukkoon.

Siirrytäänpä koiratanssin pariin. Ainakin 1 kuma avo-luokasta, SM-kisat, haukkuminen kuriin, uusi ohjelma ja inspiraation iskiessä uusien temppujen opettelua. Nyt kun katson ja mietin asioita taaksepäin, koiratanssin suhteen tavoitteet olivat ehkä jonkun verran kovemmat. Siitä se taannoinen ahdistuskin saattoi johtua. En tiedä. Hekan kanssa kierrettiin kisoja tänä vuonna yhteensä 7/9, tehtiin ennätys. Aloin tekemään töitä Hekan haukkumisen kitkemiseksi heti vuoden vaihdettua ja mitä enemmän sen parissa puursin, sitä enemmän Hekasta alkoi tulla uusia puolia esille ja lopulta löysinkin sen keinon, jolla haukkumisen saa minimiin. Täysin hiljaista Hekasta ei saa koskaan, mutta sitä kamalaa yhtäjaksoista räksytystä ei ole enää kuulunut sitten SM-kisojen. SM-kisat olivat omalla tavallaan pienoinen pettymys, sillä siellä Heka haukkui ja sijoitus tippui viime vuodesta roimasti. Kesää kohti mentäessä todellakin tein meille uuden ohjelman, jota työstin pitkään ja ajatuksen kanssa, mutta sille tielleen se sitten jäikin enkä tiedä vieläkään tulenko sitä enää koskaan käyttämään. Aika näyttää. Oulun kisoissa kesäkuussa tapahtui jonkinlainen läpimurto, sillä toin näytille meidän alo-luokan, vaaleanpunainen pantteri-ohjelman. Hekan vire pysyi koko ohjelman ajan 95% kuosissa, haukahduksia tuli tasan 2 ja olin kyllä kuin puulla päähän lyöty tulosten selvittyä. Avo-luokan voitto pistein 170/200 kera kuman! Se oli jotain ihan käsittämätöntä, sillä minun mielestäni ohjelma ei ollut meidän parasta osaamistamme mutta kumasta olen toki edelleen todella iloinen.


Uusien temppujen opettelun sijasta inspiraatio iski aivan toisesta ääripäästä. Elokuussa Janakkalan kisojen jälkeen mietin, että olisikohan Hekasta myös HTM:ään. Sen kummempaa asiaa miettimättä, aloin opettamaan sille eri seuraamispositioita. Jalkojen välissä seuraaminen oli Hekalle tuttua jo freestylen puolelta, mutta uusina asioina tulivat vasemmalla/oikealla sivulla seuraaminen sekä kylkiseuraaminen ohjaajan edessä. Minä, joka aikoinaan vannoi, ettei aio koskaan opettaa Hekaa seuraamaan, teki juuri sitä. Vaikka sen tiesinkin, että Heka on nopea oppimaan, yllätti se kuitenkin jonkin verran miten hyvin se on sisäistänyt seuraamisen. Tätäkään asiaa sen kummempaa ajattelematta, kokeiltiin lokakuussa kilpailemista myös HTM:ssä. Halusin lähinnä vain katsoa, mikä olisi vastaanotto ja kannattaisiko sitä jatkaa. Yllätyin pahan kerran, kun meidän kuulutettiin olevan jaetulla 4.sijalla kera kuman! Uskomatonta! HTM on tullut jäädäkseen freestylen rinnalle.

Mitä jäi käteen? 1 kuma freesyle avosta luokkavoitolla, kaksi 2.sijaa, yksi 1.sija, yksi 3.sija, yksi 5.sija sekä SM-kisojen 9.sija. HTM:ssä ensimmäinen kuma alo-luokasta ja 3.sija avoimessa luokassa. Ei kyllä yhtään huonommin, pakko myöntää. Koiratanssi on ollut aina meille se toissijainen laji ja siitä tuskin tulen koskaan yli pääsemään, että minulla on sitä kohtaan ehkä ikuinen viharakkaus-suhde.

Jimin kanssa kaverikoiratoiminnan suhteen ei mitään kummoisia tavoitteita nyt edes voinutkaan asettaa, mutta olin tullut maininneeksi mahdollisuuden vierailla myös toisenkin kohderyhmän, kehitysvammaisten, luona. Palvelukoti, jossa kävin aikoinaan koirattomalla vierailulla, vaikutti hyvältä vierailukohteelta Jimille ja kyllä, siellä kävimme vierailemassa tänä vuonna vakiopaikkojemme lisäksi. En huomannut Jimissä mitään normaalista käytöksestä poikkeavaa, kaveri kun sai huivin kaulaansa niin tiesi samantien mitä on tiedossa - rapsutuksia. Se onkin yksi Jimin parhaista puolista kaverikoirana. Sille on aivan sama kuka sitä rapsuttaa, kunhan vain joku niitä sille antaa.






Viimeisimpänä, vaan ei toki vähäisimpänä Hekalle osteopatiaa, hierontaa, uintia ja uutena fyssaria, Jimille hammaskiven poisto kesällä ja Hekan miehuus. 

Heka kävi keväällä luotto-osteopaattimme Markus Laioksen hoidettavana ja oli silloin normaalia paremmassa kunnossa joten tarvetta uusintakäynnille ei ollut. Koska kesän kisatahti oli melkoinen, Heka kävi keväällä ensimmäistä kertaa myös fysioterapiassa, Hannele Kerkelän vastaanotolla ja toisen kerran vielä kesän lopulla, aktiivisen kisakauden tultua päätökseen. Olin positiivisesti yllättynyt kummallakin kerralla, että Hekaa aiemmin vaivannut, helposti jumiin menevä lantio, oli pysynyt kunnossa ja suorassa. Äitini työkaveri mies valmistui vuoden aikana urheilukoirahierojaksi ja hän hoiti Hekan hieronnat, vaikka itsekin sitä hieroin ja venyttelin säännöllisin väliajoin. Hieman kieltämättä mietitytti Hekan suhtautuminen uuteen ihmiseen, sillä se oli jo edellistä hierojaa kohtaan kehittänyt melkoisen inhon. Olin positiivisella tavalla yllättynyt, miten hyvin Heka hänen käsittelyssään rentoutui ja enpä ole koskaan nähnyt sen noin hyvin hyötyvän hieronnasta.

Loppuvuodesta tutustuin puskaradion kautta kranio-sakraaliterapiaan ja koska sen juuret ovat osteopatiassa, halusin tietysti kokeilla sitä Hekallekin eikä muuten varmasti jäänyt viimeiseksi kerraksi. Jimi kävi hampaiden putsauksessa kesällä ja olin todella onnellinen, että sen hampaat olivat kunnossa eikä eläinlääkäristä tarvinnut poistua yhtäkään hammasta köyhempänä. Jimissä alkoi kuitenkin näkymään iän tuomia muutoksia, sillä sen silmät tulehtuivat vuoden aikana kolmesti ja edellisten rokotusten yhteydessä sydämessä todettiin erittäin lievä sivuääni. Sydän on kuitenkin tutkittu ja on 95% mahdollista, että se ei tule koskaan vaivaamaan Jimiä millään tavalla. Tulin lisäksi siihen tulokseen, että Heka saa pitää killuttimensa. Mainitsin jo edellisessä blogissa sen, kuinka unelma Heka on uroskoiraksi ollut - se ei merkkaile, ei läähätä juoksunarttujen perään ja on muutenkin narttuja kohtaan melkoisen välinpitämätön. Ne ovat pussit, jotka roikkuvat sen mukana joten pitäköön ne.

Sitten hieman allekirjoittaneesta loppuun. Valmistuin huhtikuussa painotuotantoassistentiksi ja sain tutkintopaperit handuun. Jotain satunnaisia työpäiviä olen tämän ammatin parissa tehnyt, mutta muuten tästä tuskin koskaan sitä leipätyötä tulee, kukapa tietää.

Aloin jo viime vuonna miettimään sellaista asiaa, kuin tatuointi. Tämän vuoden helmikuussa toteutin haaveeni ja oikeata niskaan/kaulan rajaa koristaa Hekan tassunjälki. Miksi juuri Hekan? Jimi on minulle aivan yhtä rakas ja tärkeä kuin Heka, mutta en ole Jimin kanssa kokenut tämmöistä ykseyden ja yhteensulautumisen tunnetta kuin mitä minun ja Hekan välillä on. Halusin elämäni parhaasta ystävästä ja harrastuskumppanista pysyvän muiston itselleni.

Koska olin kovin laiska, enkä jaksanut suurempia kuvakollaaseja ruveta väsäilemään ja ajattelin että jonkun uuden kokeileminen voisi olla hauskempaa...tässä on videokooste meidän vuodesta:


Eli noin yleisesti, toteutuivatko tavoitteet? Voin sanoa vain yhden sanan, KYLLÄ! Meillä ei ole ollut tuloksellisesti näin mahtavaa vuotta miesmuistiin. Itse olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa epävirallisissa agilitykisoissa tuomarina sekä myös neljästi match show-tuomarina. Tutustuin vuoden aikana uusiin ja ihaniin ihmisiin, jotka ovat tulleet jäädäkseen osaksi meidän elämää - pysyvästi. Te jotka tätä luette, tiedätte kyllä ketä tarkoitan. Olette rakkaita jokainen! Minulla on onni omistaa 2 näin hienoa koiraa, joiden kanssa on ilo harrastaa, tehdä asioita yhdessä ja kilpailla. Lisäksi minulla on aivan mahtavia treenikavereita, se on teidänkin ansiotanne että olemme päässeet näin pitkälle ja erityiskiitoksen ansaitsevat meitä valmentaneet ja kouluttaneet ihmiset - Tiia, Heidi, Johanna yms. Olette kultaakin kalliimpia! Nyt huilaillaan, nautitaan loppuvuodesta ja näistä saavutuksista. 

Katseen olen jo suunnannut ensi vuoteen ja sen verran voin jo kertoa, että siitä tulee minun ja Hekan vuosi. Millä tavalla, se selviää sitten kun alan listata ylös ensi vuoden tavoitteita. 

Nautitaan vuoden viimeisestä päivästä ja otetaan vuosi 2014 vastaan iloisin ja avoimin mielin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti