Joskus on tärkeämpää pysähtyä miettimään...

Se tunne, kun pystyt kaiken sen jälkeen jälleen nauttimaan harrastuksesta joka on ollut sinulle aina nro 1. Ai mistäkö puhun? No agilitysta tietysti.

Käytiin sinkoilemassa epiksissä Taitavilla Tassuilla ja ennenkuin tästä tulee pelkkää läärystämistä, niin mennään itse asiaan. Ilmoitin Hekan hyppy-putkiluokkaan rälläämään pahimmat patoutumat pihalle ensitöiksi ja sitten kisaavien radalle mentiin jämäkämällä otteella. Hyppy-putkiluokasta ei ole mitään erityisempää mainittavaa, esteitä oli yhteensä 10 ja itsestäni tuntui etten olisi koko radalla edes käynyt - kaikki oli nopeasti ohi. Puhdas rata ja aika oli 12,34 s (-27,66 s.) 3.sija (koska kisataan virallisissa), mutta kuitenkin koko luokan nopein aika. Että sillai kai. Jonkun ihan kummallisen aivopierun kehitin toiseksi viimeiselle esteelle, jossa meni ehkä n. 2 sekunttia hukkaan, mutta eipä nuo sekunnit missään sitten näkyneet kun vauhtia on muutenkin paljon.

Kisaavien rata sisälsi sitten senkin edestä vaikka mitä. 6.aidan jälkeen olin armottomasti myöhässä ja tiesin, että olisi ihan turha lähteä koiraa kalastelemaan valssilla (jonka siihen kohtaan suunnittelin tekeväni), niin eikun vaan sitten lennosta vaihto viskileikkaukseen. Putkella käänsin omaa kroppaani turhan aikaisin jonka seurauksena Heka juoksi luonnollisesti ohi. Lisäksi lopussa oma juoksulinja osoitti suoraan ihan tyrkyllä olevalle muurille ja koska Heka...on irtoava...sinnehän se meni josta napsahti 5. Käytiin uusimassa koko helahoito ja tein vielä  lisää muutoksia omaan ohjaamiseeni. Ennen 15.aitaa käänsin itseni valssilla toiselle puolelle, jotta pystyin blokkaamaan muurin kokonaan koiran näkökentästä. Toimi! Kepeiltä otettiin sitten 10 (WTF?!), mutta itseäni saan syyttää. En tiedä miksi n. puolessa välissä keppejä tein jonkun äkkiliikkeen ja tottakai Heka tuli sieltä sitten kesken kaiken pois. Toki siinä melko varmasti sekin vaikutti, että kepit olivat seinään päin ja kun koiralla ei ole ns. toista estettä edessä odottamassa (vaan toisella puolella) ja tässä tapauksessa vasemmalla oli putki johon käännyttiin, niin tottakai siinä käy 95% todennäköisyydellä niin että koirat jättää 1-2 viimeistä väliä pujottelematta. Heka kyllä pujotteli molemmilla kerroilla loppuun asti, sillä tiesin seinän tuomat haasteet enkä todellakaan käsitä miksi tuollaiseen äkkiliikkeeseen sorruin. Toinen femma tuli sitten siitä, että tyrkkäsin Hekan vahingossa väärään keppiväliin korjatessani.

Muutenkin tunnuin sotkeutuvani omiin jalkoihn uusintaradalla ennen keppejä. Heka teki ihan omat kuviot, mutta en moisesta jaksanut herpaantua. 

Kisaavien luokassa miniluokan voitto vitosella ajassa 34,65 (-15,35 s.) Uusintaradalla aika oli roimasti parempi, 30,16 s (-19,84 s) mutta sieltä tosiaan tuli se kymppi. Kotiintuomisina jälleen pari uutta lelua sun muuta herkkua ja sälää.

Palataanpa nyt siihen mistä ihan alussa kerroin. Vuosi sitten agilityn suhteen mentiin melkoista alamäkeä. Toki niitä onnistumisia kisoissa tuli ja käynnistettiinhän me Hekan valiokellokin tämän vuoden alussa. Silti paineet tuntuivat kasvavan liian suuriksi, omaa hermoa kiristi kun rampattiin ties missä valmennuksissa enkä osannut ohjata koirani vaatimalla tavalla. Voi kuullostaa hullulta, mutta kun näin etten itse pysty kisaamisesta nauttimaan, ei siitä nauti liioin Hekakaan ja sillä en olisi tehnyt mitään muuta kuin hallaa meille molemmille. Pysähdyin miettimään, pohdin koiralleni sopivia tapoja treenata ja tiedättekö...nyt alkaa ihan oikeasti tuntua siltä, että alan ohjaajana ymmärtämään Hekaa paremmin. Ensimmäisen kerran tältä tuntui helmikuussa ja sen jälkeen mitä ollaan treenattu ja kisattu, on tuntunut joka kerta ihan samanlaiselta. Niin myös tänään. Heka on äärimmäisen nopea ja herkkä lukemaan kroppaani eikä se anna radalla anteeksi jos teen pienenkin virheen.

Hekan lähtötilanteet ovat esimerkiksi ottaneet huiman harppauksen eteenpäin. Tänään kannoin sen lähtöalueelle, jolloin se saa samantien fokuksen suoraan esteisiin eikä ehdi kiihkoilemaan hihnassa joka suuntaan. Enkä vapauttanut sitä omalla liikkeelläni, vaan pysähdyin ja annoin sille luvan aloittaa. Se on Hekalle (ja tietysti myös minulle) ihan äärimmäisen iso onnistuminen, varsinkin kun kyseessä on noinkin kiihkeä koira ja minun tehtäväni on ohjaajana miettiä miten autan sitä helpoiten radasta suoriutumaan. Tauko, oli se sitten lyhyempi tai pidempi, tekee noin yleisesti enemmän hyvää kuin huonoa. Olen jo katsellut meille kisoja ensi kuulle sekä syksylle, nollia ei lähdetä tietoisesti hakemaan vaan haluan saada siirrettyä tämän saman flow'n myös muualle.