tiistai 16. toukokuuta 2017

Pikkuhiljaa parempaan päin

Jos huoleen voisi oikeasti kuolla, niin allekirjoittanut olisi kuollut jo aikoja sitten ja monta kertaa. Lisäksi olen maailman huonoin odottamaan kärsivällisesti. Kaikki pitäisi tapahtua nyt ja heti. Hyvin usein se ei kuitenkaan mene niin, joten en tiedä kumpaa tässä on ottanut enemmän koville - Hekaa vai minua. Järki kuitenkin sanoo, että Hekan hammasoperaatiosta on kulunut vasta 4 päivää ja noin isosta toimenpiteestä toipuminen vie oman aikansa. Ne on vaan ne kuuluisat tunteet, jotka heittelehtii laidasta laitaan.

Näihin neljään päivään on kuitenkin mahtunut niin hyviä, kuin huonojakin hetkiä. Ruokahalu on ollut vaihteleva, samoin Hekan käytös. Heka ei oletetusti ymmärrä mikä sitä on vaivannut. Suussa vain tuntuu erilaiselta ja ehkä toisinaan jopa inhottavaltakin. Ilmeisesti tästä johtuen stressi on muistutellut olemassaolostaan aika vahvasti. Hekalla oli lauantaina maha aivan kuralla, mikä varmasti johtui suurimmaksi osaksi valtavasta lääkemäärästä, mutta stressi ihan selvästi pahensi sen oloa entisestään. Heka mm.vaelteli huoneesta toiseen öisin häntä alhaalla ja sunnuntain sekä maanantain välisenä yönä heräsin siihen, kun tajusin keräksi käpertyneen koiran nukkuvan mahaani vasten. Hekahan ei normaalisti edes pyri sänkyyn nukkumaan, mutta nyt tein poikkeuksen. Annoin sen olla siinä ja jatkoimme molemmat tyytyväisinä unia herätyskellon pirinään saakka. Joka tapauksessa Promaxilla ja hyvin sulavalla/miedolla ruokavaliolla tilanne saatiin aika nopeasti rauhoittumaan.


Ehdottomasti vaikeinta Hekalle väittäisin olevan se, ettei se pysty vielä leikkimään entiseen malliin. Sunnuntaina Heka istui lelukorinsa vierellä useammankin kerran ja joka kerta se inisi hiljakseen. Kerro sille siinä sitten, että miksi asiat nyt ovat näin ja se on vain väliaikaista. Pakko kyllä myöntää, ettei tämä ole ollut myöskään minulle mitenkään kovin mukavaa. Olen tottunut näkemään Hekan aina niin iloisena ja leikkisänä. Se oli kuin varjo entisestä eikä yhtään oma itsensä. Melkoinen haaste on ollut myös saada Hekan suu ja siellä olevat leikkaushaavat huuhdeltua. Ensimmäisellä kerralla kaikki meni hyvin, mutta toisena iltana Heka ulahti sydäntäsärkevästi. Soitin samantien seuraavana päivänä varmuuden vuoksi Evidensiaan kysyäkseni, että onko tämä normaalia vai tarvitseeko huolestua. Sain sieltä hyvät neuvot sekä toimintaohjeet jatkoon ja asiasta ei tarvinnut huolestua, kun Heka kuitenkin syö ja juo ihan normaalisti.


Yllä olevat kuvat on otettu tänään ja viimeisten kahden päivän aikana Hekan vointi on kohentunut huimasti. Päivä päivältä menee koko ajan paremmin, mitä en todellakaan olisi vielä sunnuntaina uskonut. Kiikutin Hekan myös vihdoin ja viimein pesuun, sillä perjantain operaation jäljiltä sen kuono ja osa päätukasta olivat osin veritahrojen peittämät. Pikkuhiljaa sieltä on alkanut tulla takaisin esiin se minun tuntema Heka. Koska leikkiminen ei Hekalta vielä hetkeen onnistu, olen keksinyt toisenlaisia aktiviteetteja sen tilalle. Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi ruveta opettamaan sille takajaloilla steppausta. Ja voi että, miten pienen valkoisen elosalaman silmät loistivat onnesta. Yritän saada sopivassa välissä otettua tuota steppausta videolle, se näyttää nimittäin NIIN hauskalta.

Lauantaina meidän olisi tarkoitus esiintyä Hekan kanssa Yläkaupungin Yössä. Vielä en ole tehnyt lopullista päätöstä siitä, että mennäänkö vai ei. Se riippuu ihan Hekan voinnista, seuraavat päivät ratkaisevat sen. Frisbeetähän emme siellä tule tekemään, vaan tarkoitus olisi laittaa lauta alle sekä skeittailla. Koiran hyvinvointi kuitenkin menee kirkkaasti ja empimättä etusijalle. Mutta katsotaan.

2 kommenttia:

  1. Voi näitä rakkaita palleroita, kun ne aiheuttavat niin paljon huolta ollessaan kipeitä. Muistan, kun Riialtakin piti pentuna poistaa maitohampaita, kun eivät lähteneet itekseen (mitteleillä tyypillistä). Voi ressukka, kun se itki hiljaa itsekseen leikkauksen jälkeen, silmät puristuneena kiinni. Sydäntä särkevää. Erityisesti siitä kamalaa tekee se, ettei niille voi kertoa, että kyllä sinä paranet, huomenna on jo parempi. Ja kun eivät ne osaa edes sanoa, haluavatko olla rauhassa, vai kaipaavatko ihmistä vierelle lohduttamaan. Paranemisirapsutuksia vielä Hekalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heka kiittää rapsutuksista!

      Sehän siinä onkin ja sitten kun ne eivät osaa sanoa minne sattuu. Saatika edes näytä sitä kipua. Olen yrittänyt itselleni järkeillä, että kyllä varmasti olisin samassa kunnossa jos olisi samanlainen operaatio tehty omaan suuhun. Kyllä tämä tästä, tämä päivä on ollut parempi kuin eilinen ja näin on myös huomenna :)

      Poista